Halpaa ja kevyttä!

Minulla on monia keittiövaihtoehtoja reissulle. Yksi painaa kaikkinensa melkein kaksi kiloa, toinen painaa noin 350 grammaa, muut siltä väliltä. En pyri erityisen kevyisiin varusteisiin, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaankaan, jos rinkka painaa vähemmän kuin enemmän. Valitsen vermeet reissuun tarpeen mukaan, paino on toisarvoinen kriteeri.

Olin katsellut sillä silmällä pitkään erästä kätevännäköistä säilykepurkkia. Ajattelin tehdä siitä risukeittimen, mutta tänä aamuna päätin toisin. Olin lähdössä Nisun kanssa Saunasaareen ja halusin lämmittää siellä pientä syötävää. Päätin ottaa Esbitin keittimeksi, kattilaa mietin tovin ja päädyin tähän tyylikkääseen säilykepurkkiin.

Tein purkn kylkeen pienen loven kahvaa varten. Kahva on melko tuhti, sekin voisi olla alumiinilistasta itsetehty, olisi köykäisempi ja siinä olisi se fiilis...

Esbitin keitintä en lähde itse väsäämään, laite nimittäin maksaa vain viisi euroa suosimassani kaupassa. Eikä ole tarkoituskaan keksiä pyörää uudestaan, vaan tehdään itse se mikä voidaan ja mikä on järkeenkäypää.

Kattilassa pitää olla kansi, neste kuumenee nopeammin ja eipä roskat lentele aterian sekaan.

Tämä kansi on toisen, suuremman säilykepurkin entinen kansi. Hiukan reunoja taittelin, jotta kansi ei lennähdä heti pienestä tuulenvireestä pois. Kansi kulki keskeltä taitettuna purkin sisällä mainiosti. Kuten kuvasta huomaa, tuulensuojana toimi olkalaukku ja istuinalusta.

Viimeksi laitoin kolme "polttoainesauvaa" keittimeen palamaan, nyt laitoin vain yhden, sillä nesteen oli tarvis vain lämmetä.

Muutaman minuutin jälkeen aine oli palanut loppuun ja vesi oli varsin sopivaa Lämmin Kuppi -annokselle. Näissä lämminkuppi -jutuissa on itseäni epäillyttäviä lisäaineita, esim hiivauutetta, joka on kutakuinkin samaa, kuin natriumglutamaatti.

Nuudelitkin olisivat tuossa kypsentyneet, mutta tällä kertaa näin.

Viereisessä kuvassa keittiö on levällään, vesipulloa en tosin ottanut mukaan punnitukseen ja kuvasta puuttuu muovinen lusikka. Alemmassa kuvassa keittiö on pakattuna. Melko näppärää, eikö totta?

Tästä voisi periaatteessa vielä jättää pois tuon keittimen, jos valmistaa ruoan nuotiolla. Mutta pitäisikö sitten kirves, saha ja puukko ottaa punnitukseen? Mielestäni ei, sillä varmasti joka tapauksessa itse kuskaisin kyseisiä välineitä muassani, oli keitinratkaisu sitten mikä hyvänsä.

Jotkut haluavat hankkia kalliilla rahalla titaanikattiloita sun muita ylen kevyitä (UL = ultra light) varusteita. En tiedä, jos olisin varakas herra, tekisinkö samoin? Ehkä jossain tilapäisessä mielenheikkoudessa, myöhemmin kuitenkin katuisin tekoani. Tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että olen hankkinut turhuuksia, sillä vähemmälläkin pärjää. Tuskin rikkaana henkilönä lopettaisin säilykkeiden syöntiä, joten tyhjiä purkkeja syntyisi kuitenkin. Miksipä en käyttäisi niitä silloin, kun niiden kierrätyskäyttö on järkeenkäypää?

Sitäpäitsi näiden värkkääminen on perin mukavaa puuhaa. Toivotamme erittäinkin mallikelpoista kevättä kaikille! Menkää ulos, sillä vain ulkona paistaa aurinko!

Ulkona syömässä

Jo monta päivää on ollut loistokelit, aurinkoa ja lämmintä ja melko tyyntä. Tosi hienoa! Muille, itse olen potenut mystistä särkyä jalkaterässä sekä kosteaa flunssaa sisätiloissa, vain välttämättömät Nisun ulkoilutukset liikunnallisina iloina. Eilen perjantaina oli olo vihdoin sen kaltainen, että läksin koiran kanssa Saunasaareen syömään.

Kevät on vahvasti läsnä, yllä kuvassa Nisu ihmettelee reviireistään taistelevia käpytikkoja, joita oli oiva läjä Saunasaaren lepikoissa soittelemassa tremoloja korkeuksien ksylofoneilla. KIUK KIUK KIUK kiukkuaan purkivat toisiinsa, tää on hei mun puu, lähes meneen siitä!  Sen verran rivakkaa oli meno, että en niistä edes kuvaa saanut otettua.

Valtasimme hetkeksi oman reviirimme kaatuneen lepän juuresta, jossa joku aiemmin oli pitänyt tulia ilmeisesti makkaraa paistellen - päättelin tämän muutamasta makkaratikusta, joita Nisu innokkaasti haisteli. Tuuli oli yltynyt kovaksi kaakkoistuuleksi, mutta reviirimme oli tuulelta suojassa. Kaivelin olkalaukusta vesipullo/kattila -yhdistelmän, uuden Esbit-keittimen ja pussiin pakatun lounaan - täysjyvänuudelia, kuivattua lampaankääpää ja puolikkaan kasvisliemikuution.

Tämä keittiö oli ensimmäistä kertaa käytössäni, pullon olin sanut aiemmin erään ystävän muuttokuormasta, siihen sopivan mukin ja Esbit-systeemin tilasin Varustelekasta edellisellä viikolla. Itse värkkäilin mukiin sopivan kannen kevyestä alumiinilevystä, jota käytetään kirjapainossa filminä.

Kaadoin mukiin vettä baltiarallaa kolme desiä, kippasin nuudelit ja sienet sekä liemikuutionpuolikkaan sekaan, sytytin "polttoainesauvat" ja asetin mukin alustalle. Kolme polttoainekuutiota riittäisi ruoan valmistukseen, näin olin ymmärtänyt.

Eikä mennyt montaakaan minuuttia, kun höyry löysi tiensä pois mukista. Niinhän se soppa kypsyy, kun höyry poistuu aineesta! Annoin kuutioiden palaa loppuun, ruoka oli juuri sopivan kypsää syötäväksi. Voi olla, että kaksikin "bensakuutiota" olisi ehkä rittänyt, sillä nuudelit ja sienet eivät paljoa kypsentämistä vaadi, mutta eipä ollut ruoka myöskään ylikypsää, vaan varsin sopivaa.

Käpytikat hiljentyivät kun ryhdyin aterialle. Lampaankääpä tuoksui varsin hyvältä ja siinä nuuhkiessani muistin, että eipä ole lusikkaa. Soppa on enämpi muhennosta, eli sitä ei voi ryystää, ei ole myöskään puukko mukana, että olisi voinut lusikan veistää. Niinpä otin alumiinisen kannen ja muotoilin siitä lusikan. Ko alumiinilevy on niin ohutta, että sitä voi käsin repiä ja muotoilla, varsin kätevää siis. Sitä pitäisi olla joka repussa ja laukussa pala mukana, siitä taittelee tuulisuojan keittimelle, kannen astiaan, yms.

Tuuli humisi ja puhisi, aurinko väläytteli kevään merkkejä, Nisu istui ja ihmetteli ja ruoka oli hyvää. Olin läsnä. Kuten viereisestä gps-näytöstä voidaan todeta, olin paikoillani ja etäisyyteni oli olematon. Laite oli mukanani, jotta edes joskus sitä käyttäisin. Ettei vaan homehdu hyllyssä.

Edellisenä päivänä olin ulkoiluttanut kameraa ja koiraa Tahmelan rannassa päivällä, ehkä noin yhden aikaan. Arkipäivästä huolimatta laskin äkkiseltään jopa viitisenkymmentä ulkoilijaa jäällä, muutamat heistä perin stabiilissa tilassa pilkkiä uittaen. Joku koululuokkakin näkyi paarustavan saareen, heitä oli siellä tälläkin kerralla. Olivat tulet tehneet eteläpuolelle, kun tulin paikalle he lauloivat opettajan johdolla "Kotimaaaani ompi Suooomi, ...". Saari on siis varsin vilkkaassa ja monipuolisessa käytössä.

Mukin tyhjettyä putsasin sen paperipyyhkeellä yltä päältä. Polttoainesauvat nokeavat melko paljon, mutta entä sitten? Kun nokea kertyy paksumpi kerros kattilan pohjaan, se tietysti hidastaa nesteen kuumentumista, joten sikäli kannattaa yrittää pitää pohja puhtaana, mutta toisaalta käytön jälkiä aina jää.

Pullo/muki Esbitin kera on melko kätevä keittiö. Voisin kuvitella tekeväni pitemmänkin reissun näillä, mukia voi käyttää nuotiollakin, jolloin Esbitit olisi mukana vain hätävarana. Muki sopii myös kaasukeittimen kanssa, miksei sopisi, toki sitä voi käyttää vaikka telttasaunan löylykippona. Oleellisin kätevyys on siinä, että se muodostaa kätevän komposition pullon kanssa. Paino ei ehkä sovellu ultrakevyitä juttuja harrastaville, mutta se paino kertoo tukevuudesta, luotettavuudesta ja hinnasta.

Läksimme pois, hurjahko vastatuuli lävähti naamalle, kun äkkiseltään tulin saaren suojista aukealle jäälle. Tuuli puhdistaa, sanotaan. Tai ainakin minä sanon. Niin se puhdistaa ydinsaasteet Japanin yltä ja vie ne jonnekin toisaalle, ehkä palauttaa ne Hiroshiman jäljiltä amerikkalaisille, ... no hehheh, vitsi vitsi.

Mistä on kyse?

Ihmiset liikkuvat, toiset haluavat siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, toisilla matka kestää. Muinoiset intiaanit Amerikanmailla peljästyivät säikähtäin autoja ja junia, sielu kun ei pysy perässä sellaisessa vauhdissa, nykyiset valkonaamat samoilla seuduilla haaveilevat atomisiirtimestä, jolla ihminen sinkoutuu valon nopeudella vaikka mantereelta toiselle. Noh, tervetuloa vaan.

Minä olen hidas. Minä haluan olla hidas. Vaikka kävelyvauhtini on keskimääräistä kovempi, minä olen hidas. Kyllä se sielu kävellessä pysyy mukana, juostessakin, missä vaan, missä liikkumiseen käytetään lihaksia, omia tai jonkun toisen eliön. Moottorin pärähtäessä käyntiin sielu säikkyy ja maastoutuu matalaksi, tilalle rynnii vauhdin hurma, josta ei sitten jääkään käteen mitään jälkipolville opiksi.

Jotkut kävelevät tai hiihtävät 30 kilometriä päivässä ja ovat tyytyväisiä suoritukseensa, minä saattaisin käyttää tuohon kolmekin päivää. Makoilen tulilla sitten sen luppoajan, laittelen herkullisia ruokia ja tuumailen.

Kalliokiipeilyt, koskenlaskut, moottorikelkka- tai mönkijäsafarit, enkä lähe! Minen taho. No jos on pakko ja kaikki muutkin ja kun matka on pitkä ja aikaa on vähän, niin hyvä on, hyppään kelekan sarviin, hyppään mönkijän satulaan, lennän vaikka lentokoneella. Mutta mielummin hitaasti nämäkin. Lentokone tosin putoaa maahan, jos vauhti on kamalan hidas, pitäköön pilotti vauhtinsa. Jos mahdollista niin otan junan tai - köyhempi kun olen - auton, joka ikävä kyllä ainakin Suomessa on vaikuttavasti paljon halvempi kuljin, kuin juna. Älytöntä, ennen vanhaan oli toisin.

Minä uskon ja tiedänkin, että en ole ainoa lajissani. Kyllä meitä riittää, meitä, jotka näkevät leiripaikassa iltatulilla istuessaan nuotion liekeissä elämän kulun, ihmisen historian, menneen ja tulevan samassa hetkessä. Siinä loikoessamme maadoitumme - kun olemme kiltisti, niin voimme saada maasta voimaa, tulen loimotus vangitsee mielemme, herkistymme vaikka emme sitä edes yrittäisi ja joku kumma energia hiipii sisäämme. Olemme hetken puita puiden joukossa, unessa laulamme lintuna, selkäevämme viistää tyynen veden pintaa, käperrymme kiepille kuono hännän alla.

Tuli on ollut ja on oleva aina. Maa, tuli, ilma ja vesi, kaikki muu on turhaa - no paitsi musiikki. Ja ehkä muukin taide. Mutta nuo neljä elementtiä, niistä löytyvät kaikki muut, maasta tulee ruokaa veden ja ilman avulla, tuli antaa lämpöä ja tuli on myös aurinko. Maasta nousee veden, ilman ja tulen avulla puut, joista voimme rakentaa suojan asuttavaksi ja veneen vesille mennäksemme.

Voin kuulla jonkun tässä kohtaa ajattelevan, että öljy on myös maasta, siitä tehdään muoveja ja muovista kanootteja, asusteita, astioita, tuli ja vesi on siinäkin valmistusprosessissa läsnä. Kyä näino, mutta se muovi ei koskaan palaudu sinne maahan. Tai palautuu, kun huolimaton retkeilijä jättää makkarapaketin kuoret surkeasti nuotion viereen lojumaan. Argh, Tarzan bundolo ja Mustanaamio sipaiseen Pahan merkin poskeen.

Sitten hiukan köykäsempää asiaa. Joitakin vuosia sitten olimme ystäväni Heikin kanssa Isojärven Kalalahdella laavulla yön. Meloimme Nokipohjasta muutaman kilometrin matkan, kalastelimme, sillä kyllähän nyt Kalalahdessa kaloja on. Ei ollut. Renusaaren rannasta löysin reissun ainoan kalan, joka nyt lepää tuossa viereisessä kuvassa Heikin kämmenellä. Kala oli jo kuollut löydettäessä, nyt sitä tuskin on edes olemassa.

Kalattomuudesta viis, saimme muuta saalista! Teimme nerokkaan keksinnön. Kutakuinkin jokaisella Metsähallituksen laavulla ja tulipaikalla on sinkkiämpäri. Meillä nerokkailla retkeilijöillä on muassaan joskus pala metalliverkkoa, jos ei ole, niin voi olla, että sellaisen löytää nuotiopaikalta. Kun asetamme nämä kaksi yhteen saamme oivallisen retkiuunin! Uunissa voi paistaa makkarat, soijanakkoset, pihvinlätyskät ja vaikka leivät tulilla leivotusta taikinasta. Nerokasta, eikö totta! Viereinen kuva jälleen selventää asian, olkaa hyvä.

Ratiritirallaa ja muita tutkimuksia

Tulevaa talvitapahtumaa varten kävin tänään tarkistamassa jäätilanteen Tahmelanrannan ja Saunasaaren välillä ja saaren ympärillä. Loppuselvitys tarkistuskäynnistä on tässä:

Jäätä on. Jää on sijoittunut veden ja sen yllä olevan lumen väliin. Sulaa vettä on myös hieman jään päällä lumen alla, mutta ei se mitään. Moottorikelkalla tehty reitti koiravaljakkoajelua sekä ihmisten kävelyä varten tulee toimimaan varmasti kohtuullisesti.

Tervetuloa siis lauantaina 19.2. Tampereen Pispalaan Ratiritirallaa -talvitapahtumaan! Tahmelan rannasta pääsee oivallisesti  Saunasaareen, jossa tapahtuu. Koko perheelle on toimintaa, hauskaa talvista temmellystä. Illalla on aikuisille kylän baarissa ohjelmaa perinteiseen After Ski -tyyliin.

Samalla reissulla testasin juuri saamaani legendaarista Optimus nro 111 -retkikeitintä. Kyseessä on Varustelekasta käytettynä hankittu ns. bensakeitin, joka kyllä toimii muullakin, kuin bensalla. Itselläni oli polttoaineena iloisen punaista Erikoislamppuöljyä, joka vastaa valopetrolia.

Pakkasin reppuun ruisleipää ja silakkafileitä valmiiksi ruisjauhoihin sotkettuna. Opan paistinpannu ja piskuinen nuotiokattila hyppäsivät reppuun taukotakin ja istuinalustan syleilyyn. Ei ollut pakkasta juurikaan, pari astetta, pilviä taivaalla, tuuli oli ystävällisen tyyni.

Saaressa istahdin rantaan ja ryhdyin toimeen. Täytin keittimen säiliön yli puoleen väliin polttonesteellä, lirautin tilkan myös polttimon juurelle. Asetin palavan tulitikun juuressa olevaan nesteeseen - siinä on pieni sammio sitä varten. Näin esilämmitin systeemin. Kun neste oli palanut sammiosta loppuun sytytin juhlallisesti varsinaisen polttimon. Venttiili oli auki vain hiukan kun systeemi pöhähti käyntiin. Palaminen oli puhdasta, ei näkynyt valkeaa liekkiä, eikä itse asiassa muutakaan liekkiä. 

Asetin pannun keittimelle, silakat pannulle ja ruisleivät viereen odottamaan kalaisaa päällystettä. Hauska pöhinä kuului pannun alta, ei mitenkään hirveän kova ääni. Kone toimi kuin hirvi, tyylillä ja tunteella. Kohtapa nautiskelin herkullista lounasta, jälkiruoaksi laitoin kuumaa mehua.

Olen perin tyytyväinen hankintaan. Onhan se painava, puolitoista kiloa tyhjänä, mutta useasti talvella etenkin pitemmillä reissuilla tavarat kulkevat ahkiossa, jolloin se paino niin nokon nuukaa ole. Ahkiossa menee kuitenkin kaksin verroin rinkkaan verrattuna.

Laite on ymmärtääkseni myös toimintavarma, kun vain muistaa sitä joskus putsailla. Ulkonäkö on peräti hellyttävä, messinkisäiliö ja tukevaa peltiä oleva kotelo tuovat mieleen hienot Bonk -esineet. Taidetta siis! Kiitos, Ruotsi!

Päiväretki Ylisenjärvelle

Joulupäivä on nyt. Hyvää joulupäivää. Kuva ei liity tähän päivään, vaan pari päivää aiempaan tilanteeseen. Hyvää aiempaa päivää myös.

Pakkasta oli yli 20, kun läksimme Nisun kanssa pienelle päiväretkelle Nokian Ylisenjärvelle. Pakkasin kirpparilta neljällä eurolla hankkimaani vanhaan satulareppuun eväät, risukeittimen ja kattilan sekä untsikan taukotakiksi. Eväänä oli täysjyvänuudelia, kuivalohta ja papujauhetta - nämä olin laittanut tiiviöön ennallistumaan jo kotona, tiiviön sukellutin huopapussiin. Termospullossa oli lämmintä vettä juotavaksi.

Aurinko paistoi, Nisu oli riemastuntuinen, kuten minäkin. Kävelimme - minä kävelin, koira hyppelehti - ehkä kilometrin polkua, josta poikkesimme sopivasta kohtaa järven jäälle. Suuntasin saarta kohti, sen rannassa oli kaatunut ja kelottunut petäjä, jonka ohkaisia oksia pätkin polttoaineeksi keittimeen (saari kuvassa vasemmalla). Keittimen muassa oli myös sytykkeitä, tuohta sekä kananmunakennoon imeytettyä steariinia.

Asettelin keittimen kivelle, laitoin sisään sytykkeen ja risunpätkiä. Kaivoin esille kattilan ja tiiviön, laitoin ne valmiiksi keittimen liepehille. Sytykepussiin olin jo kesällä asentanut tulitikkupurkin, jonka nyt otin... siis jo kesällä sen sinne laitoin... ei perhana, eihän se täällä ole. Eikä missään muuallakaan. Onko nyt tosiaan niin, että ei ole tikkuja? Kyä näino! Ja mikäs onkaan herran koulutus? Vai eräopas, just joo. Ja tikut unohtaa, taikka siis ei tarkista lähtiessä, että onko ne kesällä sytykepussiin asennetut tikut siellä vielä.

Mikäpäs siinä sitten, kamat reppuun ja takaisin autolle hakemaan tikut. Kaupunkirepussa nimittäin on tikkupurkki. Autolta lähden hiukan eri suuntaan ja kapuan pienelle nyppylälle, jossa ryhdyn oitis lounaan laittoon, sillä johan se on nälkäkin.

Keitin pöhisee erinomaisesti ja lumi kattilassa sulaa nopeasti, äkäseen valmistuva nuudelisoppa on perin maukasta. Huonoahan ei kannata tehdä.

Pienetkin reissut opettavat, tämä opetti sen, että jokaisen keittimen mukaan on hyvä asentaa tikkupurkki (= vedenpitävä purkki, jossa tulitikkuja ja raapaisupinta) ja pitää huoli, että purkissa on tikkuja. Purkkia ei lainata mihinkään muuhun paikkaan, vaan jos johonkin tarvitsee purkkia, niin otetaan käyttöön uusi purkki. Hyvä on, jos vielä jokaisessa repussa on oma purkkinsa ja vielä voi takin tai housun taskuun laittaa tavallisen tikkuaskin pieneen muovipussiin sisäistettynä.

Eipähän jää eväät syömättä.

Jää!

Talvi tulee. Suuria muutoksia tapahtuu. Tapana on ollut, että järvien ja lampien sekä pohjoisten merien päälle asennetaan jääkansi. Yllä olevassa kuvassa se on juuri kehitteillä.

Ennen jääkannen asentamista puisto-osaston työntekijät käyvät riipimässä lehdet puista ja puskista. Myös lehtikuusten neulaset revitään irti. Ennen riipimistä käydään värikkäällä maalilla merkkaamassa ne lehdet ja neulaset, jotka pitää irroittaa.

Joskus on hiukan hakusassa se, mille korkeudelle jääkantta ryhdytään asentamaan. Kuvassa yllä näkyy joitakin merkintöjä rantakiveen asennettuna ja kuten huomataan, kannen lopullinen asema on huomattavasti alempana, kuin otaksuttu.

Valmis jääkansi on tavattoman kätevä, se helpottaa huomattavasti esim. yllä kuvassa näkyvään Saunasaareen menoa. Järven pinnalla leijuvan usvan ovat puisto-osaston työntekijät ruiskuttaneet aamuyöstä järvelle. Myöhemmin usva kiinteytetään jääksi järven pintaan.

Työ tehdään öisessä hiljaisuudessa, sillä päivällä järven pinta lainehtii liikaa - laineet rikkovat kiinteytyvän usvan.

Kota, keli ja Kerttu

Torstaina 18. Marraskuuta vuonna 2010 joskus iltapäivällä Kurussa nousi noin kuusimetrisen rakennelman rankapuille kevytpeite, luoden seinää ja kattoa Esko Otto Kalevi Mäkisen kotaan.

Illemmalla samana päivänä ja samassa paikassa kodan sisällä hra Mäkinen köllötti porontaljalla toljotellen itseensä tyytyväisenä kynsitulia, vierellään koira Nisu. Siitä nimenomaisesta tilanteesta Mäkinen, eli minä, olin haaveillut joltisenkin moniaita vuosia. Että voi omassa kodassaan röhnöttää ja miettiä mitä mieleen mahtuu.

Ei ole kuva hääppöinen, mutta tähän hätään paras.

Olin aiemmin hoitanut paikalle pari rankapuuta, lähimaastossa on runsaasti tykkylumen ja myrskyjen uhreina kuusta ja mäntyä, suoraa runkoa. Nyt hain niitä useamman, yhteensä 12 ryhdikästä runkoa.

Ensimmäiset kolme runkoa sidoin latvuksesta yhteen vahvalla nailonköydellä, vein köyden toisen pään terveen ja vahvan kuusen ympäri. Otin tunkkipuuksi näreenpätkän ja ryhdyin nostamaan kolmikkoa ylös. Sain ne tuettua tiettyyn pisteeseen, kohtaan, josta köyden avulla saan ne paikoilleen. Vedin köydestä ja vähitellen kolmijalka asettui kohdilleen. Pientä säätöä siinä, sitten loppujen runkopuiden asettelu.

Avasin paketista 6x10 metrisen kevytpeitteen, ihmettelin tovin, että miten päin. Sidoin köyden peitteen reunaan keskikohdalle, köyden toiseen päähän kapulan ja pitkää riukua käyttäen ujutin köyden kodan harjan kautta toiselle puolelle. Köydestä vetämällä sain pressun oivallisesti ylös ja näin oli seinät ja katto asennettu yksin teoin! Muutama kiinnitysnaru sinne tänne, uudella lumilapiolla lumet kodasta ulos, kännykkäkameralla äkkiä yksi kuva ja ...

Noh, ihan noin suoraviivaista se ei ollut. Ensimmäiset kuusi rankaa olin asentanut edellisenä päivänä, yöni nukuin väliaikaissuojassa ET:n (Erätoveri) alla. Pitkän asennusriu'un käyttöä edelsi useita köyden toisessa päässä olevan kapulan epäonnistuneita heittoyrityksiä - yritin siis heittää köyttä tiettyjen rankojen välistä. Kun pressu oli paikoillaan, piti lähteä hankkimaan lumilapio, sillä kuten kuva kertoo, lunta tuli perin hillittömästi.

No sehän olikin sitten oma juttunsa se lapionhaku. Ajattelin, että ajan Virroille, kun ei sinne niin kovin pitkä matka ole. Takavetoisella Transitilla ajaminen vaatii runsaasti onnea ja vähän vielä säkää päälle, että liukkaalla uudella lumella pystyy etenemään. Virtain keskustassa oleva pienen pieni ja loiva mäki oli liikaa, hätävilkut päällä piti peruuttaa parkkipaikalle ja jalkautua.

Sain lapion hankituksi ja lähdin takaisin. Tuumailin, että viisainta jättää auto isontien varteen, että ei juutu metsätielle. Matkalla, jossain Virtain ja Kurun puolessa välissä vastaantuleva auto väläytteli pitkiä, syynä siihen oli alamäessä ojaan suistunut rekka, jonka perävaunu oli puoleksi tiellä. Poliisi ohjasi tilannetta. Näin vilauksen rekkakuskista poliisiauton ikkunasta - mies istui pää käsien välissä. Sellaisissa hetkissä on maanjäristyksen voima.

Pääsin perille, kävelin autolta kilometrin matkan kodalle. Sitten vasta lumet ulos. Järjestelin tulipaikan, makuusijan ja olohuonekeittiön, Nisun sijan ja polttopuut. Tein tulet, söin ja sitten heitin itseni taljoille. Nautintoa oli ilma sakeanaan. Sankempana oli vain savu, joka kodassa viipyili ennen ulostautumistaan. Savuraja oli noin vajaassa metrissä, makuultaan oli ihan hyvä hengittää.



Samaan aikaan, kun kotani syntyi, kuoli sukumme vanhin. Tätini Kerttu vainajoitui Torstaina 18. Marraskuuta vuonna 2010 joskus iltapäivällä.

Tähän sopisi tämä piisi.