Lisää keittiökalusteita!

Koska syöminen on yksi parhaista asioista retkellä, ovat myös syömiseen tähtäävät välineet olennaisia. Purkit, tötsät ja kummoisetkin kapistukset saavat uuden elämän, kun niiden olemusta katsotaan sillä kolmannella silmällä.

Nyt on kyseessä monien keittiöstä löytyvä, jo melkein unhoon jäänyt esine, vihanneshöyrystin. Se sellainen, mikä asennetaan kattilan pohjalle, jos ei omisteta höyrykattilaa. Siitä irroitetaan kolme laitaosaa, että saadaan aikaiseksi polttoaineen syöttöluukku.

Littana vekotin on se, mahtuu näppärästi pienen ja matalan kattilan sisään. Ja oivallisen pussin sille löytää mm. Tampereelta Ruohonjuuresta: osta pussillinen pesupähkinöitä, niin samalla saat tosi hyvän pussukan!

Avattuna laite on yllättävän tukeva, etenkin kun päällimmäiseksi laittaa vanhasta tietokoneesta tuulettimen suojaritilän, jonka kiinnikkeet taittaa alas, jotta keittiö ei leviä kemälle.

Laavulla, jossa käväisin kokkailemassa, oli valmiiksi pilkottuja puita, joita puukolla listin vielä pienemmäksi. Tämä aimo nivaska oli melkoisen ylimitoitettu, siitä kului lounaan valmistamiseen ehkä vain kolmannes.

Sytykkeenä käytin steariinikananmunakennoa. Kyseessä ei ole uusi kanalaji, vaan kennoon kaadettua sulatettua entistä kynttilää. Melko takuuvarma sytyke. Alimmaisena jälleen on painoalumiinia tuulisuojana, se suojaa myös alle putoavien hiilien mahdollisilta tuhovaikutuksilta. Ei jää maastoon jälkiä ja etenkään se maasto ei syty palamaan.

Ensimmäisen pesällisen jälkeen ruoka kiehui täyttä päätä, mutta ihan ei kypsynyt. Ladoin toisen pesällisen hiukan liian myöhään, uudestaan piti hellaan tuli sytyttää.

Lounaaksi tässä baarissa tarjoiltiin täysjyvänuudelia, tonnikalaa ja suppilovahveroa, sekaan tietysti huitaisin intialaiset mausteet.

Valitettavasti Nisulle ei tästä ateriasta jäänyt mitään, mutta osansa sai se kuitenkin, käytin koiraa tiskikoneena.

Risukeitinkokeilut jatkuvat, seuraava kohde on jo tiedossa. Eräässä myymälässä on pieni reiällinen metallitötsä, kunhan ennätän, niin siitä jatkan!

Lounas ison kiven päällä

Se on ihan mukavaa, että pääsee metsään kävellen, ei tarvitse ensin ajella busseilla tai autolla. Tosin mitään valtavaa erämaata ei tuossa ole, mutta tienoita, joita voi metsäksi kutsua. Mukavaa on myös se, että en tiedä vielä kaikkia lähiseudun reittejä ja polkuja. 

En ottanut lumikenkiä mukaan, jos ei polkua metsässä mene, niin keksin jotain muuta. Kiitos alueen koiranulkoiluttajien metsässä oli käypäsiä polkuja.

Sään lämmetessä nämä polut käyvät melko pian tosi hankaliksi kulkea, nyt jo polun reunat pettivät vähän väliä ja jalka lipsui upottavaan hankeen. Seuraavalla kerralla lumikengät ovat välttämättömyys.

En siis ollut aiemmin kulkenut tästä. Karttakaan ei kattanut polkua kokonaan ja kaikkia sivupolkuja ei siinä edes näkynyt. Jonkun aikaa kuljettuamme vastaan tuli pariskunta koiransa kanssa. Koiramme tervehtivät asiaankuuluvalla tavalla, sitten kysyin heiltä onko tämä polku umpiperä? Kartan mukaan ei reitti jatkunut mihinkään.

Pariskunta kertoi polun jatkuvan radalle sekä jos kääntyy oikealle heidän jälkiään, pääsee takaisin sinne, mistä itse olin tullut maastoon. Huomasinkin myöhemmin mistä he olivat tulleet, mutta jatkoin vielä eteenpäin. Tarkoitus oli löytää paikka, jossa voisin laittaa kevyen lounaan.

Saavuin kerta kaikkiaan viihtyisän hakkuuaukean laidalle. Katsoin ja tuumin, tuossa on iso kivi, kiipeän sen päälle. Kiipesinkin ja otin kuvan. Huomatkaa kuvan alalaidassa kuvaajan varjokuva, kädet kohottavat kameraa, ikäänkuin en jo olisi riittävän korkealla. Hakkuuaukeissa ei muuta hyvää olekaan, kuin että näkee kauemmaksi.

Kiven päällä oli myös oivallinen paikka laittaa lounasta. Nisua vain hiukan harmitti, että hän ei päässyt kivelle. Nurisi ja heilutti häntäänsä kiven juurella.

Kaksi korppia tuli lähipuihin, he kävivät seuraavan keskustelun: "Kraa kraa kraa.". "Kraa.". "Kraa kraa KRAA!". "Kraa.". "Kraa KRAA KRAA!". "Kraa." "KRAA KRAA KRAA!!". "Kraa.". Oletin, että kyseessä oli emo ja teini-ikäinen poika.

Repussani oli Esbitin pieni keitin, pieni pakki ja muuta pientä. Painoalumiinista olin väsännyt tuulisuojan, jonka yksi sivu oli keittimen alla ja kaksi sivua tuulensuojana.

Painoalumiini on siitä perin kätevää, että sitä voi taitella käsin, leikata saksilla ja saan sitä ilmaiseksi. Lisäarvona on myös joskus hyvin runollinenkin teksti painopinnalla, materiaali on nimittäin käytettyä.

Samasta materiaalista on pakin kansi. Jo pienellä tuulella kansi haluaa tuulen mukaan, joten laitoin voirasian koko keittiön päälle.

Söin täysjyväkuskusia, seassa kuivattua suppilovahveroa ja intialainen maustesekoitus, johon kuuluu jeera (juustokumina), korianteri ja chili. Voisin ehkä nimetä seoksen Esko Masalaksi. Tietysti sivalsin voita sekaan ja ruususuolaa, joka on erinomainen suola. Ameriikoissa pitävät sitä gourmeesuolana, mutta onneksi ei täällä, ja niin hinta on vielä ihan kohtuullinen.

Paluumatkan tulinkin pariskunnan käyttämää reittiä. Polkuja risteili sinne tänne, mutta onneksi rouvalla oli helposti tunnistettava kengänjälki. Tulin metsästä ulos oikein sopivassa kohtaa. Rengasreitti on aina mukavampi, kuin omia jälkiä palaaminen.

Kolme tuntia, kahdeksan kilometriä ja lounas. Ja tyytyväinen mieli.

Ulkona syömässä

Jo monta päivää on ollut loistokelit, aurinkoa ja lämmintä ja melko tyyntä. Tosi hienoa! Muille, itse olen potenut mystistä särkyä jalkaterässä sekä kosteaa flunssaa sisätiloissa, vain välttämättömät Nisun ulkoilutukset liikunnallisina iloina. Eilen perjantaina oli olo vihdoin sen kaltainen, että läksin koiran kanssa Saunasaareen syömään.

Kevät on vahvasti läsnä, yllä kuvassa Nisu ihmettelee reviireistään taistelevia käpytikkoja, joita oli oiva läjä Saunasaaren lepikoissa soittelemassa tremoloja korkeuksien ksylofoneilla. KIUK KIUK KIUK kiukkuaan purkivat toisiinsa, tää on hei mun puu, lähes meneen siitä!  Sen verran rivakkaa oli meno, että en niistä edes kuvaa saanut otettua.

Valtasimme hetkeksi oman reviirimme kaatuneen lepän juuresta, jossa joku aiemmin oli pitänyt tulia ilmeisesti makkaraa paistellen - päättelin tämän muutamasta makkaratikusta, joita Nisu innokkaasti haisteli. Tuuli oli yltynyt kovaksi kaakkoistuuleksi, mutta reviirimme oli tuulelta suojassa. Kaivelin olkalaukusta vesipullo/kattila -yhdistelmän, uuden Esbit-keittimen ja pussiin pakatun lounaan - täysjyvänuudelia, kuivattua lampaankääpää ja puolikkaan kasvisliemikuution.

Tämä keittiö oli ensimmäistä kertaa käytössäni, pullon olin sanut aiemmin erään ystävän muuttokuormasta, siihen sopivan mukin ja Esbit-systeemin tilasin Varustelekasta edellisellä viikolla. Itse värkkäilin mukiin sopivan kannen kevyestä alumiinilevystä, jota käytetään kirjapainossa filminä.

Kaadoin mukiin vettä baltiarallaa kolme desiä, kippasin nuudelit ja sienet sekä liemikuutionpuolikkaan sekaan, sytytin "polttoainesauvat" ja asetin mukin alustalle. Kolme polttoainekuutiota riittäisi ruoan valmistukseen, näin olin ymmärtänyt.

Eikä mennyt montaakaan minuuttia, kun höyry löysi tiensä pois mukista. Niinhän se soppa kypsyy, kun höyry poistuu aineesta! Annoin kuutioiden palaa loppuun, ruoka oli juuri sopivan kypsää syötäväksi. Voi olla, että kaksikin "bensakuutiota" olisi ehkä rittänyt, sillä nuudelit ja sienet eivät paljoa kypsentämistä vaadi, mutta eipä ollut ruoka myöskään ylikypsää, vaan varsin sopivaa.

Käpytikat hiljentyivät kun ryhdyin aterialle. Lampaankääpä tuoksui varsin hyvältä ja siinä nuuhkiessani muistin, että eipä ole lusikkaa. Soppa on enämpi muhennosta, eli sitä ei voi ryystää, ei ole myöskään puukko mukana, että olisi voinut lusikan veistää. Niinpä otin alumiinisen kannen ja muotoilin siitä lusikan. Ko alumiinilevy on niin ohutta, että sitä voi käsin repiä ja muotoilla, varsin kätevää siis. Sitä pitäisi olla joka repussa ja laukussa pala mukana, siitä taittelee tuulisuojan keittimelle, kannen astiaan, yms.

Tuuli humisi ja puhisi, aurinko väläytteli kevään merkkejä, Nisu istui ja ihmetteli ja ruoka oli hyvää. Olin läsnä. Kuten viereisestä gps-näytöstä voidaan todeta, olin paikoillani ja etäisyyteni oli olematon. Laite oli mukanani, jotta edes joskus sitä käyttäisin. Ettei vaan homehdu hyllyssä.

Edellisenä päivänä olin ulkoiluttanut kameraa ja koiraa Tahmelan rannassa päivällä, ehkä noin yhden aikaan. Arkipäivästä huolimatta laskin äkkiseltään jopa viitisenkymmentä ulkoilijaa jäällä, muutamat heistä perin stabiilissa tilassa pilkkiä uittaen. Joku koululuokkakin näkyi paarustavan saareen, heitä oli siellä tälläkin kerralla. Olivat tulet tehneet eteläpuolelle, kun tulin paikalle he lauloivat opettajan johdolla "Kotimaaaani ompi Suooomi, ...". Saari on siis varsin vilkkaassa ja monipuolisessa käytössä.

Mukin tyhjettyä putsasin sen paperipyyhkeellä yltä päältä. Polttoainesauvat nokeavat melko paljon, mutta entä sitten? Kun nokea kertyy paksumpi kerros kattilan pohjaan, se tietysti hidastaa nesteen kuumentumista, joten sikäli kannattaa yrittää pitää pohja puhtaana, mutta toisaalta käytön jälkiä aina jää.

Pullo/muki Esbitin kera on melko kätevä keittiö. Voisin kuvitella tekeväni pitemmänkin reissun näillä, mukia voi käyttää nuotiollakin, jolloin Esbitit olisi mukana vain hätävarana. Muki sopii myös kaasukeittimen kanssa, miksei sopisi, toki sitä voi käyttää vaikka telttasaunan löylykippona. Oleellisin kätevyys on siinä, että se muodostaa kätevän komposition pullon kanssa. Paino ei ehkä sovellu ultrakevyitä juttuja harrastaville, mutta se paino kertoo tukevuudesta, luotettavuudesta ja hinnasta.

Läksimme pois, hurjahko vastatuuli lävähti naamalle, kun äkkiseltään tulin saaren suojista aukealle jäälle. Tuuli puhdistaa, sanotaan. Tai ainakin minä sanon. Niin se puhdistaa ydinsaasteet Japanin yltä ja vie ne jonnekin toisaalle, ehkä palauttaa ne Hiroshiman jäljiltä amerikkalaisille, ... no hehheh, vitsi vitsi.

Ratiritirallaa ja muita tutkimuksia

Tulevaa talvitapahtumaa varten kävin tänään tarkistamassa jäätilanteen Tahmelanrannan ja Saunasaaren välillä ja saaren ympärillä. Loppuselvitys tarkistuskäynnistä on tässä:

Jäätä on. Jää on sijoittunut veden ja sen yllä olevan lumen väliin. Sulaa vettä on myös hieman jään päällä lumen alla, mutta ei se mitään. Moottorikelkalla tehty reitti koiravaljakkoajelua sekä ihmisten kävelyä varten tulee toimimaan varmasti kohtuullisesti.

Tervetuloa siis lauantaina 19.2. Tampereen Pispalaan Ratiritirallaa -talvitapahtumaan! Tahmelan rannasta pääsee oivallisesti  Saunasaareen, jossa tapahtuu. Koko perheelle on toimintaa, hauskaa talvista temmellystä. Illalla on aikuisille kylän baarissa ohjelmaa perinteiseen After Ski -tyyliin.

Samalla reissulla testasin juuri saamaani legendaarista Optimus nro 111 -retkikeitintä. Kyseessä on Varustelekasta käytettynä hankittu ns. bensakeitin, joka kyllä toimii muullakin, kuin bensalla. Itselläni oli polttoaineena iloisen punaista Erikoislamppuöljyä, joka vastaa valopetrolia.

Pakkasin reppuun ruisleipää ja silakkafileitä valmiiksi ruisjauhoihin sotkettuna. Opan paistinpannu ja piskuinen nuotiokattila hyppäsivät reppuun taukotakin ja istuinalustan syleilyyn. Ei ollut pakkasta juurikaan, pari astetta, pilviä taivaalla, tuuli oli ystävällisen tyyni.

Saaressa istahdin rantaan ja ryhdyin toimeen. Täytin keittimen säiliön yli puoleen väliin polttonesteellä, lirautin tilkan myös polttimon juurelle. Asetin palavan tulitikun juuressa olevaan nesteeseen - siinä on pieni sammio sitä varten. Näin esilämmitin systeemin. Kun neste oli palanut sammiosta loppuun sytytin juhlallisesti varsinaisen polttimon. Venttiili oli auki vain hiukan kun systeemi pöhähti käyntiin. Palaminen oli puhdasta, ei näkynyt valkeaa liekkiä, eikä itse asiassa muutakaan liekkiä. 

Asetin pannun keittimelle, silakat pannulle ja ruisleivät viereen odottamaan kalaisaa päällystettä. Hauska pöhinä kuului pannun alta, ei mitenkään hirveän kova ääni. Kone toimi kuin hirvi, tyylillä ja tunteella. Kohtapa nautiskelin herkullista lounasta, jälkiruoaksi laitoin kuumaa mehua.

Olen perin tyytyväinen hankintaan. Onhan se painava, puolitoista kiloa tyhjänä, mutta useasti talvella etenkin pitemmillä reissuilla tavarat kulkevat ahkiossa, jolloin se paino niin nokon nuukaa ole. Ahkiossa menee kuitenkin kaksin verroin rinkkaan verrattuna.

Laite on ymmärtääkseni myös toimintavarma, kun vain muistaa sitä joskus putsailla. Ulkonäkö on peräti hellyttävä, messinkisäiliö ja tukevaa peltiä oleva kotelo tuovat mieleen hienot Bonk -esineet. Taidetta siis! Kiitos, Ruotsi!