Lisää keittiökalusteita!

Koska syöminen on yksi parhaista asioista retkellä, ovat myös syömiseen tähtäävät välineet olennaisia. Purkit, tötsät ja kummoisetkin kapistukset saavat uuden elämän, kun niiden olemusta katsotaan sillä kolmannella silmällä.

Nyt on kyseessä monien keittiöstä löytyvä, jo melkein unhoon jäänyt esine, vihanneshöyrystin. Se sellainen, mikä asennetaan kattilan pohjalle, jos ei omisteta höyrykattilaa. Siitä irroitetaan kolme laitaosaa, että saadaan aikaiseksi polttoaineen syöttöluukku.

Littana vekotin on se, mahtuu näppärästi pienen ja matalan kattilan sisään. Ja oivallisen pussin sille löytää mm. Tampereelta Ruohonjuuresta: osta pussillinen pesupähkinöitä, niin samalla saat tosi hyvän pussukan!

Avattuna laite on yllättävän tukeva, etenkin kun päällimmäiseksi laittaa vanhasta tietokoneesta tuulettimen suojaritilän, jonka kiinnikkeet taittaa alas, jotta keittiö ei leviä kemälle.

Laavulla, jossa käväisin kokkailemassa, oli valmiiksi pilkottuja puita, joita puukolla listin vielä pienemmäksi. Tämä aimo nivaska oli melkoisen ylimitoitettu, siitä kului lounaan valmistamiseen ehkä vain kolmannes.

Sytykkeenä käytin steariinikananmunakennoa. Kyseessä ei ole uusi kanalaji, vaan kennoon kaadettua sulatettua entistä kynttilää. Melko takuuvarma sytyke. Alimmaisena jälleen on painoalumiinia tuulisuojana, se suojaa myös alle putoavien hiilien mahdollisilta tuhovaikutuksilta. Ei jää maastoon jälkiä ja etenkään se maasto ei syty palamaan.

Ensimmäisen pesällisen jälkeen ruoka kiehui täyttä päätä, mutta ihan ei kypsynyt. Ladoin toisen pesällisen hiukan liian myöhään, uudestaan piti hellaan tuli sytyttää.

Lounaaksi tässä baarissa tarjoiltiin täysjyvänuudelia, tonnikalaa ja suppilovahveroa, sekaan tietysti huitaisin intialaiset mausteet.

Valitettavasti Nisulle ei tästä ateriasta jäänyt mitään, mutta osansa sai se kuitenkin, käytin koiraa tiskikoneena.

Risukeitinkokeilut jatkuvat, seuraava kohde on jo tiedossa. Eräässä myymälässä on pieni reiällinen metallitötsä, kunhan ennätän, niin siitä jatkan!

Lounas ison kiven päällä

Se on ihan mukavaa, että pääsee metsään kävellen, ei tarvitse ensin ajella busseilla tai autolla. Tosin mitään valtavaa erämaata ei tuossa ole, mutta tienoita, joita voi metsäksi kutsua. Mukavaa on myös se, että en tiedä vielä kaikkia lähiseudun reittejä ja polkuja. 

En ottanut lumikenkiä mukaan, jos ei polkua metsässä mene, niin keksin jotain muuta. Kiitos alueen koiranulkoiluttajien metsässä oli käypäsiä polkuja.

Sään lämmetessä nämä polut käyvät melko pian tosi hankaliksi kulkea, nyt jo polun reunat pettivät vähän väliä ja jalka lipsui upottavaan hankeen. Seuraavalla kerralla lumikengät ovat välttämättömyys.

En siis ollut aiemmin kulkenut tästä. Karttakaan ei kattanut polkua kokonaan ja kaikkia sivupolkuja ei siinä edes näkynyt. Jonkun aikaa kuljettuamme vastaan tuli pariskunta koiransa kanssa. Koiramme tervehtivät asiaankuuluvalla tavalla, sitten kysyin heiltä onko tämä polku umpiperä? Kartan mukaan ei reitti jatkunut mihinkään.

Pariskunta kertoi polun jatkuvan radalle sekä jos kääntyy oikealle heidän jälkiään, pääsee takaisin sinne, mistä itse olin tullut maastoon. Huomasinkin myöhemmin mistä he olivat tulleet, mutta jatkoin vielä eteenpäin. Tarkoitus oli löytää paikka, jossa voisin laittaa kevyen lounaan.

Saavuin kerta kaikkiaan viihtyisän hakkuuaukean laidalle. Katsoin ja tuumin, tuossa on iso kivi, kiipeän sen päälle. Kiipesinkin ja otin kuvan. Huomatkaa kuvan alalaidassa kuvaajan varjokuva, kädet kohottavat kameraa, ikäänkuin en jo olisi riittävän korkealla. Hakkuuaukeissa ei muuta hyvää olekaan, kuin että näkee kauemmaksi.

Kiven päällä oli myös oivallinen paikka laittaa lounasta. Nisua vain hiukan harmitti, että hän ei päässyt kivelle. Nurisi ja heilutti häntäänsä kiven juurella.

Kaksi korppia tuli lähipuihin, he kävivät seuraavan keskustelun: "Kraa kraa kraa.". "Kraa.". "Kraa kraa KRAA!". "Kraa.". "Kraa KRAA KRAA!". "Kraa." "KRAA KRAA KRAA!!". "Kraa.". Oletin, että kyseessä oli emo ja teini-ikäinen poika.

Repussani oli Esbitin pieni keitin, pieni pakki ja muuta pientä. Painoalumiinista olin väsännyt tuulisuojan, jonka yksi sivu oli keittimen alla ja kaksi sivua tuulensuojana.

Painoalumiini on siitä perin kätevää, että sitä voi taitella käsin, leikata saksilla ja saan sitä ilmaiseksi. Lisäarvona on myös joskus hyvin runollinenkin teksti painopinnalla, materiaali on nimittäin käytettyä.

Samasta materiaalista on pakin kansi. Jo pienellä tuulella kansi haluaa tuulen mukaan, joten laitoin voirasian koko keittiön päälle.

Söin täysjyväkuskusia, seassa kuivattua suppilovahveroa ja intialainen maustesekoitus, johon kuuluu jeera (juustokumina), korianteri ja chili. Voisin ehkä nimetä seoksen Esko Masalaksi. Tietysti sivalsin voita sekaan ja ruususuolaa, joka on erinomainen suola. Ameriikoissa pitävät sitä gourmeesuolana, mutta onneksi ei täällä, ja niin hinta on vielä ihan kohtuullinen.

Paluumatkan tulinkin pariskunnan käyttämää reittiä. Polkuja risteili sinne tänne, mutta onneksi rouvalla oli helposti tunnistettava kengänjälki. Tulin metsästä ulos oikein sopivassa kohtaa. Rengasreitti on aina mukavampi, kuin omia jälkiä palaaminen.

Kolme tuntia, kahdeksan kilometriä ja lounas. Ja tyytyväinen mieli.

Tunkin osto ja muita tilanteita

Kivikesku on piskuinen järvi Ylöjärvellä tai ehkä Nokialla, en ole varma kumman taajaman aluetta mahtaa olla se. Järven etelärannalla on kaksi tulipaikkaa, joista toisella kävin koiruuden kera tänään syömässä lounaan. Oikea kamera jäi matkasta, joten puhelinta käytin ja kuten huomaa, niin linssi ei ollut aivan puhdas. Tai sitten mulla on siinä joku hieno efekti.

Kivikesku on varmaan saanut nimensä järven keskellä olevasta kivestä, se näkyykin kuvassa hämärästi. No mikä sitten kirkkasti tuossa kuvassa näkyy, en tiedä.

Ylläolevassa taidekuvassa näkyy nuotion seassa oleva mainio pikku pakkini, jossa vesi kohta jo kiehuen röplöttää. Kivikeskun nuotiopaikoilla on puut valmiiksi pilkottuina, mutta jos eivät olisi niin kuivia, kun ovat, niin olisi ollut kirveellä töitä. Ja eihän tuota kirvestä tullut mukaani, notta onneksi oli kuivia puita.

Kuskus on varsin kätevää muonaa, nyt kokeilin täsyjyväkuskusia, sekaan viskasin makrillia tomaattisoseessa -säilykkeen. Tietysti jo kotona olin huiskinut kuskusiin mausteseoksen, jeeraa, chiliä, korianteria ja ruususuolaa. Juustovoikkoleipä lisukkeeksi ja "jäläkruuaksi" nauris ja kuppi kahvia. Tunnelmalliseen lounaaseen kuului yksinäisen vesilinnun (oli kaakana) lipuminen järvellä ja hentoinen suon tuoksu. Melko täydellistä.

Paarustaessa sinne ja takaisin löytyi myös muutamia kehnäsieniä ja kopraan koppasin juolukkaa ja mustikkaa, jotka vielä olivat hyvinkin syömäkelpoisia.

Palasin autolle, poistin yhden hirvikärpäsen kehostani ja läksin liikkeelle. Auton alta kuului tuttu rohina, pakoputki oli jälleen irronnut liitoksestaan takapöntöön. Koska autoni on Citroën, on se hiukan outo. Jotkin asiat ovat ratkaistu näennäisen fiksusti, mutta ei kuitenkaan perin juurin viisaasti. Esimerkiksi saadakseen tunkin käsiinsä on irroitettava ensin vararengas. En ollut koskaan aiemmin käyttänyt auton omaa tunkkia, sillä kotona on oivallinen hallitunkki.

Tunkki oli omassa muovikotelossa vararenkaan vierellä, avasin kotelon ja huomasin tunkin olevan perin juurin ruosteessa. Ei auttanut ruosteenirroitussuihkeet eikä voimakeinot, tunkki oli käyttökelvoton. Perhana, en mahdu auton alle, ellen saa sitä hiukan ylemmäksi. Kilautan lähellä asuvalle kaverille, mutta hälle on vieras tulossa ja itse on hän kuumeessa ja sitä paitsi ei hänellä ole tunkkia. Samassa kuulen puhelimesta äänen, jonka tulkitsen saldorajan loppumiseksi. Ja näin kävi. Puhelin mykkänä, mutta eipä hätää, läppärin ja nettitikun avulla saan ladattua lisää saldoa... paitsi enpä saakaan. Juuri tälle reissulle en ottanut läppäriä mukaan. Just joo.

Istuin autoon, join vissyä ja tuumailin. Jos ajan auton toisen sivun penkereelle, niin pääsen ryömimään auton alle. Näinhän se menee! Katsoin sopivan penkan, laitoin löytämäni lankunpätkän vielä tueksi penkereen päälle ja ajoin auton siihen. Hinasin itseni auton alle ja kiinnitin pakoputken. Näin toimii arkipäivän sankari. Tietysti on olemassa ihmisiä, joille moiset oivallukset eivät ole edes oivalluksia, mutta olin melko tyytyväinen, kun sain homman hoidettua.

Seuraavaksi läksin kohti kauppakeskusta hankkiakseni autoon toimivan tunkin. Ostin viiden tuhannen kilon tunkin. Jos vaikka tililtä loppuu nostovara, niin tunkissa riittää!

ps
Ollessani kesäkuussa Hyvinkäällä Hyrian oppilaitoksessa kuulin, että siellä eräopaskurssilla on mahdollista ottaa ylimääräisenä kurssina autonkorjauskurssi! Varsin fiksua, todella.

Päiväretki Ylisenjärvelle

Joulupäivä on nyt. Hyvää joulupäivää. Kuva ei liity tähän päivään, vaan pari päivää aiempaan tilanteeseen. Hyvää aiempaa päivää myös.

Pakkasta oli yli 20, kun läksimme Nisun kanssa pienelle päiväretkelle Nokian Ylisenjärvelle. Pakkasin kirpparilta neljällä eurolla hankkimaani vanhaan satulareppuun eväät, risukeittimen ja kattilan sekä untsikan taukotakiksi. Eväänä oli täysjyvänuudelia, kuivalohta ja papujauhetta - nämä olin laittanut tiiviöön ennallistumaan jo kotona, tiiviön sukellutin huopapussiin. Termospullossa oli lämmintä vettä juotavaksi.

Aurinko paistoi, Nisu oli riemastuntuinen, kuten minäkin. Kävelimme - minä kävelin, koira hyppelehti - ehkä kilometrin polkua, josta poikkesimme sopivasta kohtaa järven jäälle. Suuntasin saarta kohti, sen rannassa oli kaatunut ja kelottunut petäjä, jonka ohkaisia oksia pätkin polttoaineeksi keittimeen (saari kuvassa vasemmalla). Keittimen muassa oli myös sytykkeitä, tuohta sekä kananmunakennoon imeytettyä steariinia.

Asettelin keittimen kivelle, laitoin sisään sytykkeen ja risunpätkiä. Kaivoin esille kattilan ja tiiviön, laitoin ne valmiiksi keittimen liepehille. Sytykepussiin olin jo kesällä asentanut tulitikkupurkin, jonka nyt otin... siis jo kesällä sen sinne laitoin... ei perhana, eihän se täällä ole. Eikä missään muuallakaan. Onko nyt tosiaan niin, että ei ole tikkuja? Kyä näino! Ja mikäs onkaan herran koulutus? Vai eräopas, just joo. Ja tikut unohtaa, taikka siis ei tarkista lähtiessä, että onko ne kesällä sytykepussiin asennetut tikut siellä vielä.

Mikäpäs siinä sitten, kamat reppuun ja takaisin autolle hakemaan tikut. Kaupunkirepussa nimittäin on tikkupurkki. Autolta lähden hiukan eri suuntaan ja kapuan pienelle nyppylälle, jossa ryhdyn oitis lounaan laittoon, sillä johan se on nälkäkin.

Keitin pöhisee erinomaisesti ja lumi kattilassa sulaa nopeasti, äkäseen valmistuva nuudelisoppa on perin maukasta. Huonoahan ei kannata tehdä.

Pienetkin reissut opettavat, tämä opetti sen, että jokaisen keittimen mukaan on hyvä asentaa tikkupurkki (= vedenpitävä purkki, jossa tulitikkuja ja raapaisupinta) ja pitää huoli, että purkissa on tikkuja. Purkkia ei lainata mihinkään muuhun paikkaan, vaan jos johonkin tarvitsee purkkia, niin otetaan käyttöön uusi purkki. Hyvä on, jos vielä jokaisessa repussa on oma purkkinsa ja vielä voi takin tai housun taskuun laittaa tavallisen tikkuaskin pieneen muovipussiin sisäistettynä.

Eipähän jää eväät syömättä.