Näytetään tekstit, joissa on tunniste retki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste retki. Näytä kaikki tekstit

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Lisää keittiökalusteita!

Koska syöminen on yksi parhaista asioista retkellä, ovat myös syömiseen tähtäävät välineet olennaisia. Purkit, tötsät ja kummoisetkin kapistukset saavat uuden elämän, kun niiden olemusta katsotaan sillä kolmannella silmällä.

Nyt on kyseessä monien keittiöstä löytyvä, jo melkein unhoon jäänyt esine, vihanneshöyrystin. Se sellainen, mikä asennetaan kattilan pohjalle, jos ei omisteta höyrykattilaa. Siitä irroitetaan kolme laitaosaa, että saadaan aikaiseksi polttoaineen syöttöluukku.


Littana vekotin on se, mahtuu näppärästi pienen ja matalan kattilan sisään. Ja oivallisen pussin sille löytää mm. Tampereelta Ruohonjuuresta: osta pussillinen pesupähkinöitä, niin samalla saat tosi hyvän pussukan!


Avattuna laite on yllättävän tukeva, etenkin kun päällimmäiseksi laittaa vanhasta tietokoneesta tuulettimen suojaritilän, jonka kiinnikkeet taittaa alas, jotta keittiö ei leviä kemälle.


Laavulla, jossa käväisin kokkailemassa, oli valmiiksi pilkottuja puita, joita puukolla listin vielä pienemmäksi. Tämä aimo nivaska oli melkoisen ylimitoitettu, siitä kului lounaan valmistamiseen ehkä vain kolmannes.


Sytykkeenä käytin steariinikananmunakennoa. Kyseessä ei ole uusi kanalaji, vaan kennoon kaadettua sulatettua entistä kynttilää. Melko takuuvarma sytyke. Alimmaisena jälleen on painoalumiinia tuulisuojana, se suojaa myös alle putoavien hiilien mahdollisilta tuhovaikutuksilta. Ei jää maastoon jälkiä ja etenkään se maasto ei syty palamaan.

Ensimmäisen pesällisen jälkeen ruoka kiehui täyttä päätä, mutta ihan ei kypsynyt. Ladoin toisen pesällisen hiukan liian myöhään, uudestaan piti hellaan tuli sytyttää.

Lounaaksi tässä baarissa tarjoiltiin täysjyvänuudelia, tonnikalaa ja suppilovahveroa, sekaan tietysti huitaisin intialaiset mausteet.

Valitettavasti Nisulle ei tästä ateriasta jäänyt mitään, mutta osansa sai se kuitenkin, käytin koiraa tiskikoneena.

Risukeitinkokeilut jatkuvat, seuraava kohde on jo tiedossa. Eräässä myymälässä on pieni reiällinen metallitötsä, kunhan ennätän, niin siitä jatkan!


perjantai 23. maaliskuuta 2012

Lounas ison kiven päällä

Se on ihan mukavaa, että pääsee metsään kävellen, ei tarvitse ensin ajella busseilla tai autolla. Tosin mitään valtavaa erämaata ei tuossa ole, mutta tienoita, joita voi metsäksi kutsua. Mukavaa on myös se, että en tiedä vielä kaikkia lähiseudun reittejä ja polkuja. 



En ottanut lumikenkiä mukaan, jos ei polkua metsässä mene, niin keksin jotain muuta. Kiitos alueen koiranulkoiluttajien metsässä oli käypäsiä polkuja.


Sään lämmetessä nämä polut käyvät melko pian tosi hankaliksi kulkea, nyt jo polun reunat pettivät vähän väliä ja jalka lipsui upottavaan hankeen. Seuraavalla kerralla lumikengät ovat välttämättömyys.

En siis ollut aiemmin kulkenut tästä. Karttakaan ei kattanut polkua kokonaan ja kaikkia sivupolkuja ei siinä edes näkynyt. Jonkun aikaa kuljettuamme vastaan tuli pariskunta koiransa kanssa. Koiramme tervehtivät asiaankuuluvalla tavalla, sitten kysyin heiltä onko tämä polku umpiperä? Kartan mukaan ei reitti jatkunut mihinkään.

Pariskunta kertoi polun jatkuvan radalle sekä jos kääntyy oikealle heidän jälkiään, pääsee takaisin sinne, mistä itse olin tullut maastoon. Huomasinkin myöhemmin mistä he olivat tulleet, mutta jatkoin vielä eteenpäin. Tarkoitus oli löytää paikka, jossa voisin laittaa kevyen lounaan.


Saavuin kerta kaikkiaan viihtyisän hakkuuaukean laidalle. Katsoin ja tuumin, tuossa on iso kivi, kiipeän sen päälle. Kiipesinkin ja otin kuvan. Huomatkaa kuvan alalaidassa kuvaajan varjokuva, kädet kohottavat kameraa, ikäänkuin en jo olisi riittävän korkealla. Hakkuuaukeissa ei muuta hyvää olekaan, kuin että näkee kauemmaksi.


Kiven päällä oli myös oivallinen paikka laittaa lounasta. Nisua vain hiukan harmitti, että hän ei päässyt kivelle. Nurisi ja heilutti häntäänsä kiven juurella.

Kaksi korppia tuli lähipuihin, he kävivät seuraavan keskustelun: "Kraa kraa kraa.". "Kraa.". "Kraa kraa KRAA!". "Kraa.". "Kraa KRAA KRAA!". "Kraa." "KRAA KRAA KRAA!!". "Kraa.". Oletin, että kyseessä oli emo ja teini-ikäinen poika.

Repussani oli Esbitin pieni keitin, pieni pakki ja muuta pientä. Painoalumiinista olin väsännyt tuulisuojan, jonka yksi sivu oli keittimen alla ja kaksi sivua tuulensuojana.

Painoalumiini on siitä perin kätevää, että sitä voi taitella käsin, leikata saksilla ja saan sitä ilmaiseksi. Lisäarvona on myös joskus hyvin runollinenkin teksti painopinnalla, materiaali on nimittäin käytettyä.

Samasta materiaalista on pakin kansi. Jo pienellä tuulella kansi haluaa tuulen mukaan, joten laitoin voirasian koko keittiön päälle.

Söin täysjyväkuskusia, seassa kuivattua suppilovahveroa ja intialainen maustesekoitus, johon kuuluu jeera (juustokumina), korianteri ja chili. Voisin ehkä nimetä seoksen Esko Masalaksi. Tietysti sivalsin voita sekaan ja ruususuolaa, joka on erinomainen suola. Ameriikoissa pitävät sitä gourmeesuolana, mutta onneksi ei täällä, ja niin hinta on vielä ihan kohtuullinen.

Paluumatkan tulinkin pariskunnan käyttämää reittiä. Polkuja risteili sinne tänne, mutta onneksi rouvalla oli helposti tunnistettava kengänjälki. Tulin metsästä ulos oikein sopivassa kohtaa. Rengasreitti on aina mukavampi, kuin omia jälkiä palaaminen.

Kolme tuntia, kahdeksan kilometriä ja lounas. Ja tyytyväinen mieli.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tunkin osto ja muita tilanteita



Kivikesku on piskuinen järvi Ylöjärvellä tai ehkä Nokialla, en ole varma kumman taajaman aluetta mahtaa olla se. Järven etelärannalla on kaksi tulipaikkaa, joista toisella kävin koiruuden kera tänään syömässä lounaan. Oikea kamera jäi matkasta, joten puhelinta käytin ja kuten huomaa, niin linssi ei ollut aivan puhdas. Tai sitten mulla on siinä joku hieno efekti.

Kivikesku on varmaan saanut nimensä järven keskellä olevasta kivestä, se näkyykin kuvassa hämärästi. No mikä sitten kirkkasti tuossa kuvassa näkyy, en tiedä.


Ylläolevassa taidekuvassa näkyy nuotion seassa oleva mainio pikku pakkini, jossa vesi kohta jo kiehuen röplöttää. Kivikeskun nuotiopaikoilla on puut valmiiksi pilkottuina, mutta jos eivät olisi niin kuivia, kun ovat, niin olisi ollut kirveellä töitä. Ja eihän tuota kirvestä tullut mukaani, notta onneksi oli kuivia puita.


Kuskus on varsin kätevää muonaa, nyt kokeilin täsyjyväkuskusia, sekaan viskasin makrillia tomaattisoseessa -säilykkeen. Tietysti jo kotona olin huiskinut kuskusiin mausteseoksen, jeeraa, chiliä, korianteria ja ruususuolaa. Juustovoikkoleipä lisukkeeksi ja "jäläkruuaksi" nauris ja kuppi kahvia. Tunnelmalliseen lounaaseen kuului yksinäisen vesilinnun (oli kaakana) lipuminen järvellä ja hentoinen suon tuoksu. Melko täydellistä.

Paarustaessa sinne ja takaisin löytyi myös muutamia kehnäsieniä ja kopraan koppasin juolukkaa ja mustikkaa, jotka vielä olivat hyvinkin syömäkelpoisia.

Palasin autolle, poistin yhden hirvikärpäsen kehostani ja läksin liikkeelle. Auton alta kuului tuttu rohina, pakoputki oli jälleen irronnut liitoksestaan takapöntöön. Koska autoni on Citroën, on se hiukan outo. Jotkin asiat ovat ratkaistu näennäisen fiksusti, mutta ei kuitenkaan perin juurin viisaasti. Esimerkiksi saadakseen tunkin käsiinsä on irroitettava ensin vararengas. En ollut koskaan aiemmin käyttänyt auton omaa tunkkia, sillä kotona on oivallinen hallitunkki.

Tunkki oli omassa muovikotelossa vararenkaan vierellä, avasin kotelon ja huomasin tunkin olevan perin juurin ruosteessa. Ei auttanut ruosteenirroitussuihkeet eikä voimakeinot, tunkki oli käyttökelvoton. Perhana, en mahdu auton alle, ellen saa sitä hiukan ylemmäksi. Kilautan lähellä asuvalle kaverille, mutta hälle on vieras tulossa ja itse on hän kuumeessa ja sitä paitsi ei hänellä ole tunkkia. Samassa kuulen puhelimesta äänen, jonka tulkitsen saldorajan loppumiseksi. Ja näin kävi. Puhelin mykkänä, mutta eipä hätää, läppärin ja nettitikun avulla saan ladattua lisää saldoa... paitsi enpä saakaan. Juuri tälle reissulle en ottanut läppäriä mukaan. Just joo.

Istuin autoon, join vissyä ja tuumailin. Jos ajan auton toisen sivun penkereelle, niin pääsen ryömimään auton alle. Näinhän se menee! Katsoin sopivan penkan, laitoin löytämäni lankunpätkän vielä tueksi penkereen päälle ja ajoin auton siihen. Hinasin itseni auton alle ja kiinnitin pakoputken. Näin toimii arkipäivän sankari. Tietysti on olemassa ihmisiä, joille moiset oivallukset eivät ole edes oivalluksia, mutta olin melko tyytyväinen, kun sain homman hoidettua.

Seuraavaksi läksin kohti kauppakeskusta hankkiakseni autoon toimivan tunkin. Ostin viiden tuhannen kilon tunkin. Jos vaikka tililtä loppuu nostovara, niin tunkissa riittää!

ps
Ollessani kesäkuussa Hyvinkäällä Hyrian oppilaitoksessa kuulin, että siellä eräopaskurssilla on mahdollista ottaa ylimääräisenä kurssina autonkorjauskurssi! Varsin fiksua, todella.


torstai 16. kesäkuuta 2011

Taas yksi risukeitin

Harmillista tässä on se, että koiraa ei voi kuskata kajakissa, mutta toisaalta kaippa koirakin tarvitsee lomaa minusta.

Jälleen kerran meloin Saunasaareen, en pitemmälle, sillä kello oli jo yli kuusi ehtoolla ja keli oli epävakaa. Myöhemmin kiitin tästä itseäni. Tai no, kiitin ja kiitin...

Carolina olikin ensi kertaa tänä kesänä allani. Huomautan, että kyse on kajakista, Perception Carolina koko nimeltään. Edullisesti viime vuonna Welhonpesästä hankittu, oiva peli.

Tottakai eväät olivat muassa. Vaatimattomat tosin, mutta kelpo ruokaa, mikäli ei oteta huomioon tonnikalan epäeettisiä puolia. Mutta minkäs teen, eettinen kala on villinä ja vapaana saaliiksi joutunutta, eikä sitä lähikaupassa saati etäkaupoissakaan juuri ole tarjolla. Ja kun on, niin hinta hirvittää köyhää henkilöä. Kalasta en suostu luopumaan kokonaan. Kasvatettua kalaa en kyllä juurikaan hanki, paitsi jos on kertakaikkiaan välttämätöntä. Ja sitten murisen ja syön.


No niin, tässä kuvassa on meillä salaattikulho tai mikä lie astia. Eräässä kaupassa sen huomioin, siinä oli lommo pohjassa ja niinpä kysäisin myyjältä, että eikö tämän saakin puoli-ilmaiseksi? Sain, maksoin siitä 2,50 €. Olin tyytyväinen.


Tämä kuva selkeästi esittää risuja ja käpyjä. Vihreät oliot eivät kuulu aiheen kannalta olennaisuuksiin. Risut ja kävyt keräsin muutamassa minuutissa lähitienoolta. Yhdistin nämä keruutuotteet ja edellä esitellyn astian sekä mistä lie kotoisin olevan ritilän.


Pätevän oloinen retkigrilli tai risukeitin, ehkä nimeän sen risugrilliksi. Muassani oli kanamunakennoon valettua entistä kynttilää, jota käytin sytykkeenä. Hiukan sateen jäljiltä kosteat risut syttyivät varsin mallikkaasti.


Pannu (Opa) tulelle, tonnikalamuhju siihen, sekaan kikhernejauhoa - eli gramjauhoa - ja mausteita sekä öljyä. Tuossa tuokiossa nassutin vatsaani kelpo annoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki.


Piti jälkiruokaa vielä saada. Reippahasti kun poltin kaikki keräämäni risut ja kävyt sain aikaan hiilloksen, jossa juuri ja juuri kuumentui esikeitetty maissintähkä.

Astia toki nokeentui ja voi olla, että näin ohkosta peltiä oleva systeemi ei ehkä montaa kertaa kestä, mutta on tämä parempi vaihtoehto, kuin tehdä nuotio rantakiville tai metsään. Kivi rapautuu ja metsä saattaa kuivilla keleillä palaa. Tällaista risugrilliä voi käyttää kulovaroituksenkin aikana, sillä tämä ei ole avotuli. Toki voi hankkia myös ämpärigrillin, mutta tämä menee pieneen tilaan ja kuluttaa vain vähän polttoainetta. Ehkä suurperheelle tämä ei sovi, mutta yhden tai kahden hengen luontokokkailuun varsin sopiva.

Myöhemmin raahattuani kajakin Tahmelanrannasta ylös Pispankadulle läksin Nisun kanssa vielä lenkille. No rankkasade se hyökkäsi yllemme! Eipä oltu moksiskaan, eihän kastumisesta mitään  haittaa ole, kun ollaan lähellä kotia. Seuraavana aamuna vasta huomasin, että olipa haittaa kuitenkin. Puhelin oli kastunut ja lakannut toimimasta. Ei auttanut kuivattelut, ei. Puhelinkauppaan oli lähdettävä. Tosin makuni ei ole kallis, uusi vekotin maksoi 65 euroa. Mutta kuitenkin, senkin rahan olisi voinut käyttää vaikka auton jarrulevyihin!

Eipä nyt muuta. Katselen ikkunasta Pyhäjärveä, on tyyntä ja lämmintä, mutta harmillisesti kello on jo paljon. Pysyn siis maissa.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Mistä on kyse?

Ihmiset liikkuvat, toiset haluavat siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, toisilla matka kestää. Muinoiset intiaanit Amerikanmailla peljästyivät säikähtäin autoja ja junia, sielu kun ei pysy perässä sellaisessa vauhdissa, nykyiset valkonaamat samoilla seuduilla haaveilevat atomisiirtimestä, jolla ihminen sinkoutuu valon nopeudella vaikka mantereelta toiselle. Noh, tervetuloa vaan.

Minä olen hidas. Minä haluan olla hidas. Vaikka kävelyvauhtini on keskimääräistä kovempi, minä olen hidas. Kyllä se sielu kävellessä pysyy mukana, juostessakin, missä vaan, missä liikkumiseen käytetään lihaksia, omia tai jonkun toisen eliön. Moottorin pärähtäessä käyntiin sielu säikkyy ja maastoutuu matalaksi, tilalle rynnii vauhdin hurma, josta ei sitten jääkään käteen mitään jälkipolville opiksi.

Jotkut kävelevät tai hiihtävät 30 kilometriä päivässä ja ovat tyytyväisiä suoritukseensa, minä saattaisin käyttää tuohon kolmekin päivää. Makoilen tulilla sitten sen luppoajan, laittelen herkullisia ruokia ja tuumailen.

Kalliokiipeilyt, koskenlaskut, moottorikelkka- tai mönkijäsafarit, enkä lähe! Minen taho. No jos on pakko ja kaikki muutkin ja kun matka on pitkä ja aikaa on vähän, niin hyvä on, hyppään kelekan sarviin, hyppään mönkijän satulaan, lennän vaikka lentokoneella. Mutta mielummin hitaasti nämäkin. Lentokone tosin putoaa maahan, jos vauhti on kamalan hidas, pitäköön pilotti vauhtinsa. Jos mahdollista niin otan junan tai - köyhempi kun olen - auton, joka ikävä kyllä ainakin Suomessa on vaikuttavasti paljon halvempi kuljin, kuin juna. Älytöntä, ennen vanhaan oli toisin.

Minä uskon ja tiedänkin, että en ole ainoa lajissani. Kyllä meitä riittää, meitä, jotka näkevät leiripaikassa iltatulilla istuessaan nuotion liekeissä elämän kulun, ihmisen historian, menneen ja tulevan samassa hetkessä. Siinä loikoessamme maadoitumme - kun olemme kiltisti, niin voimme saada maasta voimaa, tulen loimotus vangitsee mielemme, herkistymme vaikka emme sitä edes yrittäisi ja joku kumma energia hiipii sisäämme. Olemme hetken puita puiden joukossa, unessa laulamme lintuna, selkäevämme viistää tyynen veden pintaa, käperrymme kiepille kuono hännän alla.

Tuli on ollut ja on oleva aina. Maa, tuli, ilma ja vesi, kaikki muu on turhaa - no paitsi musiikki. Ja ehkä muukin taide. Mutta nuo neljä elementtiä, niistä löytyvät kaikki muut, maasta tulee ruokaa veden ja ilman avulla, tuli antaa lämpöä ja tuli on myös aurinko. Maasta nousee veden, ilman ja tulen avulla puut, joista voimme rakentaa suojan asuttavaksi ja veneen vesille mennäksemme.

Voin kuulla jonkun tässä kohtaa ajattelevan, että öljy on myös maasta, siitä tehdään muoveja ja muovista kanootteja, asusteita, astioita, tuli ja vesi on siinäkin valmistusprosessissa läsnä. Kyä näino, mutta se muovi ei koskaan palaudu sinne maahan. Tai palautuu, kun huolimaton retkeilijä jättää makkarapaketin kuoret surkeasti nuotion viereen lojumaan. Argh, Tarzan bundolo ja Mustanaamio sipaiseen Pahan merkin poskeen.


Sitten hiukan köykäsempää asiaa. Joitakin vuosia sitten olimme ystäväni Heikin kanssa Isojärven Kalalahdella laavulla yön. Meloimme Nokipohjasta muutaman kilometrin matkan, kalastelimme, sillä kyllähän nyt Kalalahdessa kaloja on. Ei ollut. Renusaaren rannasta löysin reissun ainoan kalan, joka nyt lepää tuossa viereisessä kuvassa Heikin kämmenellä. Kala oli jo kuollut löydettäessä, nyt sitä tuskin on edes olemassa.

Kalattomuudesta viis, saimme muuta saalista! Teimme nerokkaan keksinnön. Kutakuinkin jokaisella Metsähallituksen laavulla ja tulipaikalla on sinkkiämpäri. Meillä nerokkailla retkeilijöillä on muassaan joskus pala metalliverkkoa, jos ei ole, niin voi olla, että sellaisen löytää nuotiopaikalta. Kun asetamme nämä kaksi yhteen saamme oivallisen retkiuunin! Uunissa voi paistaa makkarat, soijanakkoset, pihvinlätyskät ja vaikka leivät tulilla leivotusta taikinasta. Nerokasta, eikö totta! Viereinen kuva jälleen selventää asian, olkaa hyvä.