keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tunkin osto ja muita tilanteita



Kivikesku on piskuinen järvi Ylöjärvellä tai ehkä Nokialla, en ole varma kumman taajaman aluetta mahtaa olla se. Järven etelärannalla on kaksi tulipaikkaa, joista toisella kävin koiruuden kera tänään syömässä lounaan. Oikea kamera jäi matkasta, joten puhelinta käytin ja kuten huomaa, niin linssi ei ollut aivan puhdas. Tai sitten mulla on siinä joku hieno efekti.

Kivikesku on varmaan saanut nimensä järven keskellä olevasta kivestä, se näkyykin kuvassa hämärästi. No mikä sitten kirkkasti tuossa kuvassa näkyy, en tiedä.


Ylläolevassa taidekuvassa näkyy nuotion seassa oleva mainio pikku pakkini, jossa vesi kohta jo kiehuen röplöttää. Kivikeskun nuotiopaikoilla on puut valmiiksi pilkottuina, mutta jos eivät olisi niin kuivia, kun ovat, niin olisi ollut kirveellä töitä. Ja eihän tuota kirvestä tullut mukaani, notta onneksi oli kuivia puita.


Kuskus on varsin kätevää muonaa, nyt kokeilin täsyjyväkuskusia, sekaan viskasin makrillia tomaattisoseessa -säilykkeen. Tietysti jo kotona olin huiskinut kuskusiin mausteseoksen, jeeraa, chiliä, korianteria ja ruususuolaa. Juustovoikkoleipä lisukkeeksi ja "jäläkruuaksi" nauris ja kuppi kahvia. Tunnelmalliseen lounaaseen kuului yksinäisen vesilinnun (oli kaakana) lipuminen järvellä ja hentoinen suon tuoksu. Melko täydellistä.

Paarustaessa sinne ja takaisin löytyi myös muutamia kehnäsieniä ja kopraan koppasin juolukkaa ja mustikkaa, jotka vielä olivat hyvinkin syömäkelpoisia.

Palasin autolle, poistin yhden hirvikärpäsen kehostani ja läksin liikkeelle. Auton alta kuului tuttu rohina, pakoputki oli jälleen irronnut liitoksestaan takapöntöön. Koska autoni on Citroën, on se hiukan outo. Jotkin asiat ovat ratkaistu näennäisen fiksusti, mutta ei kuitenkaan perin juurin viisaasti. Esimerkiksi saadakseen tunkin käsiinsä on irroitettava ensin vararengas. En ollut koskaan aiemmin käyttänyt auton omaa tunkkia, sillä kotona on oivallinen hallitunkki.

Tunkki oli omassa muovikotelossa vararenkaan vierellä, avasin kotelon ja huomasin tunkin olevan perin juurin ruosteessa. Ei auttanut ruosteenirroitussuihkeet eikä voimakeinot, tunkki oli käyttökelvoton. Perhana, en mahdu auton alle, ellen saa sitä hiukan ylemmäksi. Kilautan lähellä asuvalle kaverille, mutta hälle on vieras tulossa ja itse on hän kuumeessa ja sitä paitsi ei hänellä ole tunkkia. Samassa kuulen puhelimesta äänen, jonka tulkitsen saldorajan loppumiseksi. Ja näin kävi. Puhelin mykkänä, mutta eipä hätää, läppärin ja nettitikun avulla saan ladattua lisää saldoa... paitsi enpä saakaan. Juuri tälle reissulle en ottanut läppäriä mukaan. Just joo.

Istuin autoon, join vissyä ja tuumailin. Jos ajan auton toisen sivun penkereelle, niin pääsen ryömimään auton alle. Näinhän se menee! Katsoin sopivan penkan, laitoin löytämäni lankunpätkän vielä tueksi penkereen päälle ja ajoin auton siihen. Hinasin itseni auton alle ja kiinnitin pakoputken. Näin toimii arkipäivän sankari. Tietysti on olemassa ihmisiä, joille moiset oivallukset eivät ole edes oivalluksia, mutta olin melko tyytyväinen, kun sain homman hoidettua.

Seuraavaksi läksin kohti kauppakeskusta hankkiakseni autoon toimivan tunkin. Ostin viiden tuhannen kilon tunkin. Jos vaikka tililtä loppuu nostovara, niin tunkissa riittää!

ps
Ollessani kesäkuussa Hyvinkäällä Hyrian oppilaitoksessa kuulin, että siellä eräopaskurssilla on mahdollista ottaa ylimääräisenä kurssina autonkorjauskurssi! Varsin fiksua, todella.


keskiviikko 31. elokuuta 2011

Peurajärvi


Söin viimeiset tamarindit autossa juuri kun olin poistunut Peurajärven kämpältä. Matka ei ollut pitkä, mutta toi mukavaa vaihtelua jo neljä päivää kestäneeseen mökkielämään Sallan melkein-erämaassa. Kohteena oli Kiutaköngäs, jossa piti viettämäni yönseutu jatkaakseni aamusta aikaisesta Kajaanin kautta Tampereelle.
Peurajärven kämppä on melkein tiettömän taipaleen takana, naapuritontille kyllä on tie, siitä pääsee helposti meidän kämpälle. Tien alussa on kyllä itse väsätty kýltti, että tietä ei saisi käyttää muille tonteille ajoon. Enhän toki muille tonteille ollut menossakaan.


Noin kymmenen neliön kämppään on mahdutettu kuitenkin jopa viisi nukkumasijaa, lattiatasolla on yksi laveri, lisäksi parvi, jonne mahtui ainakin neljä henkeä. Saunatuvassa on yksi laveri myös, joten sisätiloihin mahtuu kuusi ihmistä. Maasto on hyvinkin tasaista, joten telttailu on helppoa. Kämppä lämpiää Porin Matilla.

Sauna on muuten hyvä, mutta kiuas on matkalla lattiasta läpi ja katossa on reikiä. Vaatisi hiukan remponttia.
En omista ko kämppää, olen siinä vuokralaisena. Omistaja ei ole käynyt paikassa ensinkään ja tässä porukassa olen ensimmäinen, joka avaimet kourassa on lähestynyt kämppää. Oli melko jännittävää, kun maanantaina tulin - kiersin kameran kanssa kaikki paikat, kuvasin hiirenpaskat ja muut sotkut. Suuri helpotus oli, kun liiterissä olikin puita. Lykkäsin tuomani "siemenpuut" vanhojen klapien sekaan.



Kaikki meni muuten varsin mallikkaasti, mutta saunan kanssa oli hiukan työtä. Hormi oli tukossa, savutti sisään melko ankarasti. Ensimmäisenä iltana en ryhytnyt hormia avaamaan, lämmitin kiukaan, annoin sammua ja otin pikkuiset löylyt savuntuoksuisilla lauteilla. Seuraavana päivänä ryhdyin avaamaan putkea. Sidoin rautalankaan kivenmurikan, jonka sujautin piipusta sisään, vetelin ees taas ja hups - kivi irroitti otteensa ratalangasta. Nyt hormi oli todella tukossa.

Noh, vedin hormiputken katolle, kaadoin kiukaan ja sain kiven ja muut möhnät ulos. Kiuas oli hitsattu niin, että siitä lähtevä putki ja vesiastia olivat kiinteä osa hökötystä, joten edellä mainittu melko väkivaltainen toimenpide oli ainoa, joka asiaan auttoi. Sitten lämmitin kiukaan ja otin muutamatkin löylyt.

Nyt istun Kiutakönkäällä, luontokeskusta lähinnä olevalla nuotiopaikalla. Vihe -rankinen on Erätoverin alla, rankisessa on untuvapussi odottamassa yöpyjää. Koski kuhinoi rotkoisessa uomassaan. Utelias kärppä kävi tutkimassa asentopaikkaani, toivottavasti ei syö yöllä ruokiani.

Aamulla lähden ensiksi kohti Kajaania. Tapaan siellä erään keruutuotetarkastajan, joka - toivottavasti - antaa minulle neuvojakorttiin merkinnän tuoksuvalmuskasta, eli matsutakesta. Löysin niitä kolme nuorehkoa yksilöä Sallan Metsäjärven läheltä kallioisesta metsästä. Otaksun, että harvalla pirkanmaalaisella neuvojalla on kyseinen merkintä, sieni nimittäin kasvaa mielummin Pohjois-Pohjanmaatakin pohjoisemmassa.

Hyttysten määrä on tässä nyt suurempi, kuin esimerkiksi sormieni ja varpaideni yhteenlaskettu summa, joten taidan tehdä tilaa hyttysille ja ängetä notkea kehoni makuupussin syleilyyn.



(Loput tekstistä kirjoitettu viikkoa myöhemmin...)

Aamulla herättyäni avasin silmäni. Koski pauhasi edelleen, joten kaippa muukin maailma oli kunnossa. Laitoin aamiaista ja läksin autolle.

Varsin hyvissä ajoin käynnistelin Citroënin ja kohdistin kokan kohta Kajaania. Eipä aikaakaan (n. 3,5 h), kun saavuin Kajaaniin ja tapasin keruutuotetarkastajan. Näytin matsutaket, keskustelimme niistä hetken ja sain neuvojakorttiini merkinnän. Annoin sienet ktt:lle, sillä heillä oli juuri alkamassa sienineuvojakoulutus ja kun ei minulla muutakaan ollut antaa.  Olin perin tyytyväinen.

Kävin syömässä Kajaanin keskustassa falafel -annoksen, edullisesti vitosella. Oli määrä, että olisin Tampereella klo 19.30, sillä viime lauantaina jäi pupuseni kanssa mainio dekkarisarja kesken ja ko ohjelma alkaisi tuolloin. Aikaa oli hiukan myös hukattavaksi, joten tippa kahvia kaatui suuhuni eräässäkin paikassa.
Matkan varrella ihastelin muun muassa Pöljää, joka on pieni pitäjä Pohjois-Pohjanmaalla. Tien varrella näkyy Pöljän yhteiskoulu ja muuta lystiä.  Jopa Veikkaus on ylpeä paikan nimestä, sillä se mainostaa pelejä, joita vain "pöljä jättää pelaamatta".

Kokonaisuudessa ajomatka Kiutakönkäältä Tampereelle kesti n. 12 tuntia. Olin perillä hiuakn seitsemän jälkeen. Ohjelmaa televisiosta ei tosin voitu katsoa, sillä lapsilla oli tärkeämpää katsottavaa.
Juuri nyt olen Helsinki-Vantaan kentällä ja portti Prahaan lähtevään koneeseen aukeaa juuri.

Soon moro!

torstai 16. kesäkuuta 2011

Taas yksi risukeitin

Harmillista tässä on se, että koiraa ei voi kuskata kajakissa, mutta toisaalta kaippa koirakin tarvitsee lomaa minusta.

Jälleen kerran meloin Saunasaareen, en pitemmälle, sillä kello oli jo yli kuusi ehtoolla ja keli oli epävakaa. Myöhemmin kiitin tästä itseäni. Tai no, kiitin ja kiitin...

Carolina olikin ensi kertaa tänä kesänä allani. Huomautan, että kyse on kajakista, Perception Carolina koko nimeltään. Edullisesti viime vuonna Welhonpesästä hankittu, oiva peli.

Tottakai eväät olivat muassa. Vaatimattomat tosin, mutta kelpo ruokaa, mikäli ei oteta huomioon tonnikalan epäeettisiä puolia. Mutta minkäs teen, eettinen kala on villinä ja vapaana saaliiksi joutunutta, eikä sitä lähikaupassa saati etäkaupoissakaan juuri ole tarjolla. Ja kun on, niin hinta hirvittää köyhää henkilöä. Kalasta en suostu luopumaan kokonaan. Kasvatettua kalaa en kyllä juurikaan hanki, paitsi jos on kertakaikkiaan välttämätöntä. Ja sitten murisen ja syön.


No niin, tässä kuvassa on meillä salaattikulho tai mikä lie astia. Eräässä kaupassa sen huomioin, siinä oli lommo pohjassa ja niinpä kysäisin myyjältä, että eikö tämän saakin puoli-ilmaiseksi? Sain, maksoin siitä 2,50 €. Olin tyytyväinen.


Tämä kuva selkeästi esittää risuja ja käpyjä. Vihreät oliot eivät kuulu aiheen kannalta olennaisuuksiin. Risut ja kävyt keräsin muutamassa minuutissa lähitienoolta. Yhdistin nämä keruutuotteet ja edellä esitellyn astian sekä mistä lie kotoisin olevan ritilän.


Pätevän oloinen retkigrilli tai risukeitin, ehkä nimeän sen risugrilliksi. Muassani oli kanamunakennoon valettua entistä kynttilää, jota käytin sytykkeenä. Hiukan sateen jäljiltä kosteat risut syttyivät varsin mallikkaasti.


Pannu (Opa) tulelle, tonnikalamuhju siihen, sekaan kikhernejauhoa - eli gramjauhoa - ja mausteita sekä öljyä. Tuossa tuokiossa nassutin vatsaani kelpo annoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki.


Piti jälkiruokaa vielä saada. Reippahasti kun poltin kaikki keräämäni risut ja kävyt sain aikaan hiilloksen, jossa juuri ja juuri kuumentui esikeitetty maissintähkä.

Astia toki nokeentui ja voi olla, että näin ohkosta peltiä oleva systeemi ei ehkä montaa kertaa kestä, mutta on tämä parempi vaihtoehto, kuin tehdä nuotio rantakiville tai metsään. Kivi rapautuu ja metsä saattaa kuivilla keleillä palaa. Tällaista risugrilliä voi käyttää kulovaroituksenkin aikana, sillä tämä ei ole avotuli. Toki voi hankkia myös ämpärigrillin, mutta tämä menee pieneen tilaan ja kuluttaa vain vähän polttoainetta. Ehkä suurperheelle tämä ei sovi, mutta yhden tai kahden hengen luontokokkailuun varsin sopiva.

Myöhemmin raahattuani kajakin Tahmelanrannasta ylös Pispankadulle läksin Nisun kanssa vielä lenkille. No rankkasade se hyökkäsi yllemme! Eipä oltu moksiskaan, eihän kastumisesta mitään  haittaa ole, kun ollaan lähellä kotia. Seuraavana aamuna vasta huomasin, että olipa haittaa kuitenkin. Puhelin oli kastunut ja lakannut toimimasta. Ei auttanut kuivattelut, ei. Puhelinkauppaan oli lähdettävä. Tosin makuni ei ole kallis, uusi vekotin maksoi 65 euroa. Mutta kuitenkin, senkin rahan olisi voinut käyttää vaikka auton jarrulevyihin!

Eipä nyt muuta. Katselen ikkunasta Pyhäjärveä, on tyyntä ja lämmintä, mutta harmillisesti kello on jo paljon. Pysyn siis maissa.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Pieni retki, mutta hyvät eväät.

Kertakaikkisen hieno juttu! Sain kaveripariskunnalta soutuveneen käyttööni Pyhäjärvelle! Eivät juurikaan sitä itse käytä. Piskuinen nysähän se on, mutta kelluu ja sillä voi soutaa ja huovata, se riittää näille leveyksille varsin hyvin, kun kyse on lähinnä katiskan kokemisesta ja pienestä uistelusta.


Läksin tässä eräs päivä sitä katiskaa kokemaan. Tottakai eväät mukaan otin, pakastimesta kirjolohifileen ja erinomaista vanhaa goudajuustoa jääkaapista. Venereppu selkään, koira hihnaan ja menoksi!


Jäinen file ei tietenkään ollut sulanut Saunasaareen päästyäni. Nälissäni odottelin kynsitulien vieressä kalan sulamista ja sitä myöten kypsymistä. Roiskin päälle ruususuolaa, jota käytän aivan tykkänään kaikkeen ruoanlaittoon. Se on hyvä suola ja erittäin kivennäispitoinen, maailmalla gourmetsuolana tunnettu.


Ilman kirvestä en juurikaan mihinkään lähde, paitsi kaupungille ja baariin. Kuussatanen Fiskars on varsin kelpo, kuten on myös Fiskarsin pitempi puutarhasaha. Se on kevyt, mutta pätevä laite jopa reidenpaksuisten puiden pätkintään. Venerepun puukko on nyt mitä on. Ehkä se on enämpi koristeeksi tehty lakattuine kahvoineen, mutta siitä huolimatta tämä Marttiini on ihan hyvä puukko.

Kirveen varressa on muuten pala heijastinteippiä, auttaa melkoisesti esineen löytämistä pimeällä.


Vähitellen kalafile kypsyi. Ahmin sen pois, nappailin juustoa väliin. Nisu huolehti kalan nahasta vakavalla antaumuksella. Tasan kävivät onnen lahjat!

TAMPERE - HELSINKI - FRANKFURT - PRAHA - TEPLICE ja takaisin

Helsinki - Vantaa



Lufthansan sämpylöissä on kinkkua, cheddaria ja tomaattia. Ei kasvisvaihtoehtoa. Annoin kinkut Rezgarille. Jälkiruoaksi sain lasin punaviiniä, mikä oli kelpo juttu.

Rezgar on kollegani musiikissa, iranilaissyntyinen muusikko ja säveltäjä, loistava lauluntekijä, hyvä ystäväni. Rezgariin tutustuin vuonna 1998, jolloin järjestin musiikkiteatteriaiheisia työpajoja maahanmuuttajille. Hän oli aktiivisin osallistuja. Rezgar oli ollut tuolloin vasta kolme vikkoa Suomessa.

Olemme olleet ilmassa vajaan tunnin, nousukiito ei yllättävästi ottanut korviin juurikaan, saa nähdä kuinka käy laskeuduttaessa. Vaihdamme konetta Frankfurtissa, välissä on parin tunnin odottelu, mikä on myös kelpo juttu. Sielu pysyy paremmin mukana, kun sitä voi odotella välillä. Perillä Prahassa olemme varttia vaille yksi, Onni on vastassa kentällä. Melko konkreettinen onni siis, hra Onni Lillqvist, kosmopoliitti nuori mies, puhuu useita kieliä tarvittaessa jopa yht'aikaa.

Matkamme tarkoitus on kahtaalla, osin ehkä äänitämme jotain elokuvamusiikkia ja osin pystytämme ja hoidamme telttasaunaa. Sauna tulee olemaan Teplicen kaupungissa järjestettävien animaatiofestivaalien suomettumispanos.

Teplice on tavallaan tuttu paikka. Vuosia sitten, kun roudasimme ensimmäisen telttasaunan Prahaan, ajoimme yön pimeydessä kaupungin halki, äimistelimme suuria näyteikkunoita, joissa ei suinkaan ollut tavallista tavaraa näytillä, vaan maksullisia naisia. Naiset vilkuttivat meille, mutta emme pysähtyneet. Olimme juuri ylittäneet rajan ja olimme rutkasti myöhässä. Aikatauluamme venytti olennaisesti silloiset tulvat, jotka olivat vieneet tien mennessään Dresdenistä etelään. Jouduimme hämäräperäiselle kiertotielle, jossa lähes eksyimme, lähes vierimme jokeen ja sisäinen vatupassi menetti kutinsa. Kirjoitin silloin reissun jälkeen matkakertomuksen, jonka voi lukea joskus vielä tästä blogista.

Silloin tie vielä kulki kaupungin halki, nykyään uusi moottoritie menee toisaalla, eikä näyteikkunoita näe. Otaksuttavasti kyseiset bisnekset ovat kärsineet. Voi olla, että ikkunoiden naiset ovat siirtyneet moottoriteiden levähdyspaikoille, parilla viime reissulla olemme nimittäin bonganneet näitä tirpusia kyseisillä paikoilla.
En ihmeemmin pidä lentämisestä, paitsi unissani. Maata myöten kulkeminen on antoisampaa, näkee enemmän. Mitä enemmän näkee, sen enemmän kokee. Lentäminen tylsistyttää ja ahdistaa, koneet ovat ahtaita ja oleminen epämääräisen tuntuista. Tällä hetkellä epämääräisyyttä korostaa kehon väsymys, viime yönä sain unta vajaa kaksi tuntia, sillä lähdimme Helsinki-Vantaalle jo kolmelta yöllä.


Frankfurt

Asahi -olut on varsin kelpoa. Perin vähäisksi jääneet unet aiheuttavat vatsaan tympeän olon, yleensä se paranee Fernetillä tai oluella. Lento täältä Prahaan lähtee tunnin kuluttua, joten otaksun vatsani voivan melko hyvin siihen mennessä. Tarkkailemme tilannetta. Tietenkään mistään humalahakuisesta juomisesta ei ole kyse, sillä Frankfurtin lentokenttä on varsin kallis paikka, 0,35 olut viisi (5) euroa. Hyi.


Seuraavalla Luftahansan lennolla meille tarjoiltiin broileriwrapit. Annoin wrapin Rezgarille, joka antoi oman punaviininsä minulle. Sain siis tuplaviinit, which was nice.


Praha

Tympeys kehosta livahti oitis, kun astuimme Tsekin maahan. Ehkä oluella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, etenkin kun sitä juotiin vain yksi puteli.  Myöhemmin Prahassa läksimme läheiseen Rotunda -baariin, jossa oluita juotiin tuoppi jos toinenkin, syötyämme ensin sitä vastapäätä olevassa afgaaniravintola Kabulissa mainion aterian. Kasvissyönti ei ole kovin yleistä täällä, mutta onneksi etnisissä ravintoloissa on lihattomia vaihtoehtoja.


Rezgar kirjoittaa tsekin sanoja ylös, hyvää päivää yms. Ystävämme Raija liittyi seuraamme myös. Kohtapuoliin jatkamme kävelyämme kohti Kaarlen siltaa ja Prahan linnaa, pakollisia turistikuvioita, nääs. Sillalla muun muassa käsityöläiset myyvät tuotteitaan, josko löytyisi rakkaalleni joku hieno koru.


 Paljon myöhemmin... (kirjoittamiseen tuli n. kuukauden tauko)


Seikkailtuamme aikamme Prahassa oli aika lähteä pohjoiseen kohti Tepliceä. Haimme kyytiin Ondran, herra on nukentekijä ja yksi vanhimpia Prahan tuttaviani.


Teplicé

Festivaalijärjestäjät toimittavat meille oivallista polttopuuta saunaa varten, viereisessä kuvassa kyseinen pino.

Pystytimme saunan Teplicén kulttuuritalon viereiseen puistoon, jossa sijaitsi myös ilmeisen kansainvälinen formaatti, olutteltta. Saunaa lämmitettiin torstaina illasta yöhön ja lisäksi perjantaina päivällä. Torstai-ilta oli melkoinen suksee. Ihmettelijöitä riitti ja noin viisikymmentä henkeä illan aikana kävi saunomassa. Heistä ehkä 98 prosenttia oli ensikertaa elämässään saunassa.

Illan jo hämärtyessä saapui myös festivaalin johtaja seurueineen saunalle. Tomera rouva ryhtyi riisuutumaan pukuhuoneen virkaa toimittavan verhon takana, huuteli sieltä vielä seurueelleen, että hei, minä olen teidän presidentti ja käsken teitä saunaan! Tehosihan se.

Kotvasen löylyteltyään koko ryhmä juoksi sadan metrin päähän suihkulähteeseen kastautumaan. Ja tämä toistui kolmeen kertaan.


Emme suinkaan olleet ainoita oudompia ilmestyksiä Teplicéssä. Alla olevassa kuvassa näemme miehen, joka on varmistanut paikkansa elämässä kantamalla sitä mukanaan. Nerokasta.

Festivaalien melkein jo loputtua läksimme paluumatkalle Prahaan. Matkan ajan kuuntelimme syviä huokauksia, joita päästeli kyydissämme ollut arvokkaan oloinen vanhempi herra, jolla vain oli suunnaton kankkunen.

Telttasaunailu tulee jatkumaan pitkin keskeistä Eurooppaa, on jo kuulema ollut keskusteluja saunan pystyttämisestä sinne tänne festivaaleille. Toivoakseni olen siinä ansiokkaassa ja arvokkaassa työssä mukana.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Telttasauna ja sen lauteet


Kulttuuriosuuskunta Komeetta ja Elokuvaosuuskunta Camera Cagliostro omistavat yhdessä ruotsalaisen puolijoukkueteltan. Teltta toimii myös erinomaisena saunana, sillä on saunottu muun muassa pitkin Oriveden Saunaa ja Soundia -tapahtumassa sekä Vesannolla Reino-potkupallon MM-kisoissa.

Pattinkia höylätään, höylätyt vasemmalla.
Saunan lauteet ovat tulleet elinkaarensa päähän, alunperinkin ne rakennettiin väliaikaiseksi ratkaisuksi, kunnes saamme kevyemmät ja koottavat lauteet tehdyksi. Nyt on se aika, tämä homma sopii minulle, kun ei tarvitse tehdä millintarkkaa ja hienon hienoa jälkeä.

Päätin tehdä lauteet mahdollisimman yksinkertaisista emmeistä, pattinkia ja lautaa, ruuveja ja muuta tilpehööriä. Pihkapuun käyttö ei niin haittaa, kun saunojat käyttävät perslettejä.

Höylälastua huussinkuivikkeeksi.
Höyläsin pattinkit - kakkosneloset siis - ja laudat. Sähköhöylällä homma kävi nopsaan ja jätteeksi syntyi oivallista huussinkuiviketta tai sytykettä, hukkaan se ei kuitenkaan tule menemään.


Lauteet ovat 120 senttiä pitkät ja kolme pattinkia vierekkäin ovat reilun kolmekymmentä senttiä leveät. Siihen kyllä mahtuu leveämpikin pyrstö, sopuisa väki istuu kolme rinnakkain. Laude-elementtejä tulee kolme, joten periaatteessa kerralla saunaan mahtuu yhdeksän henkeä. Enemmänkin elementtejä telttaan varmaan mahtuisi, mutta nyt tähän hätään teen vain kolme.

Lauteet valmistuivat juuri ajoissa Pirkanmaan Taidesuunnistukseen, jonka yhtenä vallattomimmista kohteista oli Pispalassa Rajaportin saunan vieressä sijaitseva Pauhouse, eli alunperin Puukkoniemen kauppa, sittemmin mm. kierrätyskeskus, yms. Pauhouse on pispalalaisen taidetoiminnan yksi merkittävä keskus, joka toimii Pispalan Kumppanuus ry:n työllistämistoiminnan yhtenä toimintatalona.

Pystytin saunan talon takapihalle, siellä saunottiin ja katsottiin elokuvia, kyseessä on siis SaunaBIO. Homma toimi varsin mainiosti, tosin en itse koko viikonloppua päässyt olemaan paikalla. Harmillisesti samaan aikaan oli kurkkulaulukurssi, jonne olin ilmoittautunut jo aikaa sitten ja joka Tampereella on perin harvinainen tapahtuma. Juttua SaunaBIOsta on uusimmassa pispalalainen -lehdessä, jonka verkkoversion voi lukea täältä.

Lauteet valmiina Teplicessä

Taidesuunnistuksen jälkeen lauteet pakattiin rekkaan muutamankin muun tavaran kanssa, rekan määränpää oli Tsekki ja Praha. Praha oli tässä tapauksessa vain välietappi, sillä lauteiden todellinen koitos oli Teplicen kaupungissa järjestettävillä animaatiofestivaaleilla. Elokuvaosuuskunta Camera Cagliostron ohjaajan Katariina Lillqvistin idean mukaisesti saunotimme festivaalivieraita parin päivän ajan. Menestys oli muikea, kuten seuraavasta blogikirjoituksestani voi aistia.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

Halpaa ja kevyttä!

Minulla on monia keittiövaihtoehtoja reissulle. Yksi painaa kaikkinensa melkein kaksi kiloa, toinen painaa noin 350 grammaa, muut siltä väliltä. En pyri erityisen kevyisiin varusteisiin, mutta ei minulla ole mitään sitä vastaankaan, jos rinkka painaa vähemmän kuin enemmän. Valitsen vermeet reissuun tarpeen mukaan, paino on toisarvoinen kriteeri.

Olin katsellut sillä silmällä pitkään erästä kätevännäköistä säilykepurkkia. Ajattelin tehdä siitä risukeittimen, mutta tänä aamuna päätin toisin. Olin lähdössä Nisun kanssa Saunasaareen ja halusin lämmittää siellä pientä syötävää. Päätin ottaa Esbitin keittimeksi, kattilaa mietin tovin ja päädyin tähän tyylikkääseen säilykepurkkiin.

Tein purkn kylkeen pienen loven kahvaa varten. Kahva on melko tuhti, sekin voisi olla alumiinilistasta itsetehty, olisi köykäisempi ja siinä olisi se fiilis...

Esbitin keitintä en lähde itse väsäämään, laite nimittäin maksaa vain viisi euroa suosimassani kaupassa. Eikä ole tarkoituskaan keksiä pyörää uudestaan, vaan tehdään itse se mikä voidaan ja mikä on järkeenkäypää.

Kattilassa pitää olla kansi, neste kuumenee nopeammin ja eipä roskat lentele aterian sekaan.

Tämä kansi on toisen, suuremman säilykepurkin entinen kansi. Hiukan reunoja taittelin, jotta kansi ei lennähdä heti pienestä tuulenvireestä pois. Kansi kulki keskeltä taitettuna purkin sisällä mainiosti. Kuten kuvasta huomaa, tuulensuojana toimi olkalaukku ja istuinalusta.

Viimeksi laitoin kolme "polttoainesauvaa" keittimeen palamaan, nyt laitoin vain yhden, sillä nesteen oli tarvis vain lämmetä.

Muutaman minuutin jälkeen aine oli palanut loppuun ja vesi oli varsin sopivaa Lämmin Kuppi -annokselle. Näissä lämminkuppi -jutuissa on itseäni epäillyttäviä lisäaineita, esim hiivauutetta, joka on kutakuinkin samaa, kuin natriumglutamaatti.

Nuudelitkin olisivat tuossa kypsentyneet, mutta tällä kertaa näin.

Viereisessä kuvassa keittiö on levällään, vesipulloa en tosin ottanut mukaan punnitukseen ja kuvasta puuttuu muovinen lusikka. Alemmassa kuvassa keittiö on pakattuna. Melko näppärää, eikö totta?

Tästä voisi periaatteessa vielä jättää pois tuon keittimen, jos valmistaa ruoan nuotiolla. Mutta pitäisikö sitten kirves, saha ja puukko ottaa punnitukseen? Mielestäni ei, sillä varmasti joka tapauksessa itse kuskaisin kyseisiä välineitä muassani, oli keitinratkaisu sitten mikä hyvänsä.

Jotkut haluavat hankkia kalliilla rahalla titaanikattiloita sun muita ylen kevyitä (UL = ultra light) varusteita. En tiedä, jos olisin varakas herra, tekisinkö samoin? Ehkä jossain tilapäisessä mielenheikkoudessa, myöhemmin kuitenkin katuisin tekoani. Tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että olen hankkinut turhuuksia, sillä vähemmälläkin pärjää. Tuskin rikkaana henkilönä lopettaisin säilykkeiden syöntiä, joten tyhjiä purkkeja syntyisi kuitenkin. Miksipä en käyttäisi niitä silloin, kun niiden kierrätyskäyttö on järkeenkäypää?

Sitäpäitsi näiden värkkääminen on perin mukavaa puuhaa. Toivotamme erittäinkin mallikelpoista kevättä kaikille! Menkää ulos, sillä vain ulkona paistaa aurinko!

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Ulkona syömässä



Jo monta päivää on ollut loistokelit, aurinkoa ja lämmintä ja melko tyyntä. Tosi hienoa! Muille, itse olen potenut mystistä särkyä jalkaterässä sekä kosteaa flunssaa sisätiloissa, vain välttämättömät Nisun ulkoilutukset liikunnallisina iloina. Eilen perjantaina oli olo vihdoin sen kaltainen, että läksin koiran kanssa Saunasaareen syömään.

Kevät on vahvasti läsnä, yllä kuvassa Nisu ihmettelee reviireistään taistelevia käpytikkoja, joita oli oiva läjä Saunasaaren lepikoissa soittelemassa tremoloja korkeuksien ksylofoneilla. KIUK KIUK KIUK kiukkuaan purkivat toisiinsa, tää on hei mun puu, lähes meneen siitä!  Sen verran rivakkaa oli meno, että en niistä edes kuvaa saanut otettua.

Valtasimme hetkeksi oman reviirimme kaatuneen lepän juuresta, jossa joku aiemmin oli pitänyt tulia ilmeisesti makkaraa paistellen - päättelin tämän muutamasta makkaratikusta, joita Nisu innokkaasti haisteli. Tuuli oli yltynyt kovaksi kaakkoistuuleksi, mutta reviirimme oli tuulelta suojassa. Kaivelin olkalaukusta vesipullo/kattila -yhdistelmän, uuden Esbit-keittimen ja pussiin pakatun lounaan - täysjyvänuudelia, kuivattua lampaankääpää ja puolikkaan kasvisliemikuution.

Tämä keittiö oli ensimmäistä kertaa käytössäni, pullon olin sanut aiemmin erään ystävän muuttokuormasta, siihen sopivan mukin ja Esbit-systeemin tilasin Varustelekasta edellisellä viikolla. Itse värkkäilin mukiin sopivan kannen kevyestä alumiinilevystä, jota käytetään kirjapainossa filminä.

Kaadoin mukiin vettä baltiarallaa kolme desiä, kippasin nuudelit ja sienet sekä liemikuutionpuolikkaan sekaan, sytytin "polttoainesauvat" ja asetin mukin alustalle. Kolme polttoainekuutiota riittäisi ruoan valmistukseen, näin olin ymmärtänyt.

Eikä mennyt montaakaan minuuttia, kun höyry löysi tiensä pois mukista. Niinhän se soppa kypsyy, kun höyry poistuu aineesta! Annoin kuutioiden palaa loppuun, ruoka oli juuri sopivan kypsää syötäväksi. Voi olla, että kaksikin "bensakuutiota" olisi ehkä rittänyt, sillä nuudelit ja sienet eivät paljoa kypsentämistä vaadi, mutta eipä ollut ruoka myöskään ylikypsää, vaan varsin sopivaa.

Käpytikat hiljentyivät kun ryhdyin aterialle. Lampaankääpä tuoksui varsin hyvältä ja siinä nuuhkiessani muistin, että eipä ole lusikkaa. Soppa on enämpi muhennosta, eli sitä ei voi ryystää, ei ole myöskään puukko mukana, että olisi voinut lusikan veistää. Niinpä otin alumiinisen kannen ja muotoilin siitä lusikan. Ko alumiinilevy on niin ohutta, että sitä voi käsin repiä ja muotoilla, varsin kätevää siis. Sitä pitäisi olla joka repussa ja laukussa pala mukana, siitä taittelee tuulisuojan keittimelle, kannen astiaan, yms.

Tuuli humisi ja puhisi, aurinko väläytteli kevään merkkejä, Nisu istui ja ihmetteli ja ruoka oli hyvää. Olin läsnä. Kuten viereisestä gps-näytöstä voidaan todeta, olin paikoillani ja etäisyyteni oli olematon. Laite oli mukanani, jotta edes joskus sitä käyttäisin. Ettei vaan homehdu hyllyssä.

Edellisenä päivänä olin ulkoiluttanut kameraa ja koiraa Tahmelan rannassa päivällä, ehkä noin yhden aikaan. Arkipäivästä huolimatta laskin äkkiseltään jopa viitisenkymmentä ulkoilijaa jäällä, muutamat heistä perin stabiilissa tilassa pilkkiä uittaen. Joku koululuokkakin näkyi paarustavan saareen, heitä oli siellä tälläkin kerralla. Olivat tulet tehneet eteläpuolelle, kun tulin paikalle he lauloivat opettajan johdolla "Kotimaaaani ompi Suooomi, ...". Saari on siis varsin vilkkaassa ja monipuolisessa käytössä.

Mukin tyhjettyä putsasin sen paperipyyhkeellä yltä päältä. Polttoainesauvat nokeavat melko paljon, mutta entä sitten? Kun nokea kertyy paksumpi kerros kattilan pohjaan, se tietysti hidastaa nesteen kuumentumista, joten sikäli kannattaa yrittää pitää pohja puhtaana, mutta toisaalta käytön jälkiä aina jää.


Pullo/muki Esbitin kera on melko kätevä keittiö. Voisin kuvitella tekeväni pitemmänkin reissun näillä, mukia voi käyttää nuotiollakin, jolloin Esbitit olisi mukana vain hätävarana. Muki sopii myös kaasukeittimen kanssa, miksei sopisi, toki sitä voi käyttää vaikka telttasaunan löylykippona. Oleellisin kätevyys on siinä, että se muodostaa kätevän komposition pullon kanssa. Paino ei ehkä sovellu ultrakevyitä juttuja harrastaville, mutta se paino kertoo tukevuudesta, luotettavuudesta ja hinnasta.

Läksimme pois, hurjahko vastatuuli lävähti naamalle, kun äkkiseltään tulin saaren suojista aukealle jäälle. Tuuli puhdistaa, sanotaan. Tai ainakin minä sanon. Niin se puhdistaa ydinsaasteet Japanin yltä ja vie ne jonnekin toisaalle, ehkä palauttaa ne Hiroshiman jäljiltä amerikkalaisille, ... no hehheh, vitsi vitsi.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Mistä on kyse?

Ihmiset liikkuvat, toiset haluavat siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, toisilla matka kestää. Muinoiset intiaanit Amerikanmailla peljästyivät säikähtäin autoja ja junia, sielu kun ei pysy perässä sellaisessa vauhdissa, nykyiset valkonaamat samoilla seuduilla haaveilevat atomisiirtimestä, jolla ihminen sinkoutuu valon nopeudella vaikka mantereelta toiselle. Noh, tervetuloa vaan.

Minä olen hidas. Minä haluan olla hidas. Vaikka kävelyvauhtini on keskimääräistä kovempi, minä olen hidas. Kyllä se sielu kävellessä pysyy mukana, juostessakin, missä vaan, missä liikkumiseen käytetään lihaksia, omia tai jonkun toisen eliön. Moottorin pärähtäessä käyntiin sielu säikkyy ja maastoutuu matalaksi, tilalle rynnii vauhdin hurma, josta ei sitten jääkään käteen mitään jälkipolville opiksi.

Jotkut kävelevät tai hiihtävät 30 kilometriä päivässä ja ovat tyytyväisiä suoritukseensa, minä saattaisin käyttää tuohon kolmekin päivää. Makoilen tulilla sitten sen luppoajan, laittelen herkullisia ruokia ja tuumailen.

Kalliokiipeilyt, koskenlaskut, moottorikelkka- tai mönkijäsafarit, enkä lähe! Minen taho. No jos on pakko ja kaikki muutkin ja kun matka on pitkä ja aikaa on vähän, niin hyvä on, hyppään kelekan sarviin, hyppään mönkijän satulaan, lennän vaikka lentokoneella. Mutta mielummin hitaasti nämäkin. Lentokone tosin putoaa maahan, jos vauhti on kamalan hidas, pitäköön pilotti vauhtinsa. Jos mahdollista niin otan junan tai - köyhempi kun olen - auton, joka ikävä kyllä ainakin Suomessa on vaikuttavasti paljon halvempi kuljin, kuin juna. Älytöntä, ennen vanhaan oli toisin.

Minä uskon ja tiedänkin, että en ole ainoa lajissani. Kyllä meitä riittää, meitä, jotka näkevät leiripaikassa iltatulilla istuessaan nuotion liekeissä elämän kulun, ihmisen historian, menneen ja tulevan samassa hetkessä. Siinä loikoessamme maadoitumme - kun olemme kiltisti, niin voimme saada maasta voimaa, tulen loimotus vangitsee mielemme, herkistymme vaikka emme sitä edes yrittäisi ja joku kumma energia hiipii sisäämme. Olemme hetken puita puiden joukossa, unessa laulamme lintuna, selkäevämme viistää tyynen veden pintaa, käperrymme kiepille kuono hännän alla.

Tuli on ollut ja on oleva aina. Maa, tuli, ilma ja vesi, kaikki muu on turhaa - no paitsi musiikki. Ja ehkä muukin taide. Mutta nuo neljä elementtiä, niistä löytyvät kaikki muut, maasta tulee ruokaa veden ja ilman avulla, tuli antaa lämpöä ja tuli on myös aurinko. Maasta nousee veden, ilman ja tulen avulla puut, joista voimme rakentaa suojan asuttavaksi ja veneen vesille mennäksemme.

Voin kuulla jonkun tässä kohtaa ajattelevan, että öljy on myös maasta, siitä tehdään muoveja ja muovista kanootteja, asusteita, astioita, tuli ja vesi on siinäkin valmistusprosessissa läsnä. Kyä näino, mutta se muovi ei koskaan palaudu sinne maahan. Tai palautuu, kun huolimaton retkeilijä jättää makkarapaketin kuoret surkeasti nuotion viereen lojumaan. Argh, Tarzan bundolo ja Mustanaamio sipaiseen Pahan merkin poskeen.


Sitten hiukan köykäsempää asiaa. Joitakin vuosia sitten olimme ystäväni Heikin kanssa Isojärven Kalalahdella laavulla yön. Meloimme Nokipohjasta muutaman kilometrin matkan, kalastelimme, sillä kyllähän nyt Kalalahdessa kaloja on. Ei ollut. Renusaaren rannasta löysin reissun ainoan kalan, joka nyt lepää tuossa viereisessä kuvassa Heikin kämmenellä. Kala oli jo kuollut löydettäessä, nyt sitä tuskin on edes olemassa.

Kalattomuudesta viis, saimme muuta saalista! Teimme nerokkaan keksinnön. Kutakuinkin jokaisella Metsähallituksen laavulla ja tulipaikalla on sinkkiämpäri. Meillä nerokkailla retkeilijöillä on muassaan joskus pala metalliverkkoa, jos ei ole, niin voi olla, että sellaisen löytää nuotiopaikalta. Kun asetamme nämä kaksi yhteen saamme oivallisen retkiuunin! Uunissa voi paistaa makkarat, soijanakkoset, pihvinlätyskät ja vaikka leivät tulilla leivotusta taikinasta. Nerokasta, eikö totta! Viereinen kuva jälleen selventää asian, olkaa hyvä.

tiistai 1. helmikuuta 2011

Ratiritirallaa ja muita tutkimuksia

Tulevaa talvitapahtumaa varten kävin tänään tarkistamassa jäätilanteen Tahmelanrannan ja Saunasaaren välillä ja saaren ympärillä. Loppuselvitys tarkistuskäynnistä on tässä:

Jäätä on. Jää on sijoittunut veden ja sen yllä olevan lumen väliin. Sulaa vettä on myös hieman jään päällä lumen alla, mutta ei se mitään. Moottorikelkalla tehty reitti koiravaljakkoajelua sekä ihmisten kävelyä varten tulee toimimaan varmasti kohtuullisesti.

Tervetuloa siis lauantaina 19.2. Tampereen Pispalaan Ratiritirallaa -talvitapahtumaan! Tahmelan rannasta pääsee oivallisesti  Saunasaareen, jossa tapahtuu. Koko perheelle on toimintaa, hauskaa talvista temmellystä. Illalla on aikuisille kylän baarissa ohjelmaa perinteiseen After Ski -tyyliin.

Samalla reissulla testasin juuri saamaani legendaarista Optimus nro 111 -retkikeitintä. Kyseessä on Varustelekasta käytettynä hankittu ns. bensakeitin, joka kyllä toimii muullakin, kuin bensalla. Itselläni oli polttoaineena iloisen punaista Erikoislamppuöljyä, joka vastaa valopetrolia.

Pakkasin reppuun ruisleipää ja silakkafileitä valmiiksi ruisjauhoihin sotkettuna. Opan paistinpannu ja piskuinen nuotiokattila hyppäsivät reppuun taukotakin ja istuinalustan syleilyyn. Ei ollut pakkasta juurikaan, pari astetta, pilviä taivaalla, tuuli oli ystävällisen tyyni.

Saaressa istahdin rantaan ja ryhdyin toimeen. Täytin keittimen säiliön yli puoleen väliin polttonesteellä, lirautin tilkan myös polttimon juurelle. Asetin palavan tulitikun juuressa olevaan nesteeseen - siinä on pieni sammio sitä varten. Näin esilämmitin systeemin. Kun neste oli palanut sammiosta loppuun sytytin juhlallisesti varsinaisen polttimon. Venttiili oli auki vain hiukan kun systeemi pöhähti käyntiin. Palaminen oli puhdasta, ei näkynyt valkeaa liekkiä, eikä itse asiassa muutakaan liekkiä. 

Asetin pannun keittimelle, silakat pannulle ja ruisleivät viereen odottamaan kalaisaa päällystettä. Hauska pöhinä kuului pannun alta, ei mitenkään hirveän kova ääni. Kone toimi kuin hirvi, tyylillä ja tunteella. Kohtapa nautiskelin herkullista lounasta, jälkiruoaksi laitoin kuumaa mehua.

Olen perin tyytyväinen hankintaan. Onhan se painava, puolitoista kiloa tyhjänä, mutta useasti talvella etenkin pitemmillä reissuilla tavarat kulkevat ahkiossa, jolloin se paino niin nokon nuukaa ole. Ahkiossa menee kuitenkin kaksin verroin rinkkaan verrattuna.

Laite on ymmärtääkseni myös toimintavarma, kun vain muistaa sitä joskus putsailla. Ulkonäkö on peräti hellyttävä, messinkisäiliö ja tukevaa peltiä oleva kotelo tuovat mieleen hienot Bonk -esineet. Taidetta siis! Kiitos, Ruotsi!