Lisää keittiökalusteita!

Koska syöminen on yksi parhaista asioista retkellä, ovat myös syömiseen tähtäävät välineet olennaisia. Purkit, tötsät ja kummoisetkin kapistukset saavat uuden elämän, kun niiden olemusta katsotaan sillä kolmannella silmällä.

Nyt on kyseessä monien keittiöstä löytyvä, jo melkein unhoon jäänyt esine, vihanneshöyrystin. Se sellainen, mikä asennetaan kattilan pohjalle, jos ei omisteta höyrykattilaa. Siitä irroitetaan kolme laitaosaa, että saadaan aikaiseksi polttoaineen syöttöluukku.

Littana vekotin on se, mahtuu näppärästi pienen ja matalan kattilan sisään. Ja oivallisen pussin sille löytää mm. Tampereelta Ruohonjuuresta: osta pussillinen pesupähkinöitä, niin samalla saat tosi hyvän pussukan!

Avattuna laite on yllättävän tukeva, etenkin kun päällimmäiseksi laittaa vanhasta tietokoneesta tuulettimen suojaritilän, jonka kiinnikkeet taittaa alas, jotta keittiö ei leviä kemälle.

Laavulla, jossa käväisin kokkailemassa, oli valmiiksi pilkottuja puita, joita puukolla listin vielä pienemmäksi. Tämä aimo nivaska oli melkoisen ylimitoitettu, siitä kului lounaan valmistamiseen ehkä vain kolmannes.

Sytykkeenä käytin steariinikananmunakennoa. Kyseessä ei ole uusi kanalaji, vaan kennoon kaadettua sulatettua entistä kynttilää. Melko takuuvarma sytyke. Alimmaisena jälleen on painoalumiinia tuulisuojana, se suojaa myös alle putoavien hiilien mahdollisilta tuhovaikutuksilta. Ei jää maastoon jälkiä ja etenkään se maasto ei syty palamaan.

Ensimmäisen pesällisen jälkeen ruoka kiehui täyttä päätä, mutta ihan ei kypsynyt. Ladoin toisen pesällisen hiukan liian myöhään, uudestaan piti hellaan tuli sytyttää.

Lounaaksi tässä baarissa tarjoiltiin täysjyvänuudelia, tonnikalaa ja suppilovahveroa, sekaan tietysti huitaisin intialaiset mausteet.

Valitettavasti Nisulle ei tästä ateriasta jäänyt mitään, mutta osansa sai se kuitenkin, käytin koiraa tiskikoneena.

Risukeitinkokeilut jatkuvat, seuraava kohde on jo tiedossa. Eräässä myymälässä on pieni reiällinen metallitötsä, kunhan ennätän, niin siitä jatkan!

Lounas ison kiven päällä

Se on ihan mukavaa, että pääsee metsään kävellen, ei tarvitse ensin ajella busseilla tai autolla. Tosin mitään valtavaa erämaata ei tuossa ole, mutta tienoita, joita voi metsäksi kutsua. Mukavaa on myös se, että en tiedä vielä kaikkia lähiseudun reittejä ja polkuja. 

En ottanut lumikenkiä mukaan, jos ei polkua metsässä mene, niin keksin jotain muuta. Kiitos alueen koiranulkoiluttajien metsässä oli käypäsiä polkuja.

Sään lämmetessä nämä polut käyvät melko pian tosi hankaliksi kulkea, nyt jo polun reunat pettivät vähän väliä ja jalka lipsui upottavaan hankeen. Seuraavalla kerralla lumikengät ovat välttämättömyys.

En siis ollut aiemmin kulkenut tästä. Karttakaan ei kattanut polkua kokonaan ja kaikkia sivupolkuja ei siinä edes näkynyt. Jonkun aikaa kuljettuamme vastaan tuli pariskunta koiransa kanssa. Koiramme tervehtivät asiaankuuluvalla tavalla, sitten kysyin heiltä onko tämä polku umpiperä? Kartan mukaan ei reitti jatkunut mihinkään.

Pariskunta kertoi polun jatkuvan radalle sekä jos kääntyy oikealle heidän jälkiään, pääsee takaisin sinne, mistä itse olin tullut maastoon. Huomasinkin myöhemmin mistä he olivat tulleet, mutta jatkoin vielä eteenpäin. Tarkoitus oli löytää paikka, jossa voisin laittaa kevyen lounaan.

Saavuin kerta kaikkiaan viihtyisän hakkuuaukean laidalle. Katsoin ja tuumin, tuossa on iso kivi, kiipeän sen päälle. Kiipesinkin ja otin kuvan. Huomatkaa kuvan alalaidassa kuvaajan varjokuva, kädet kohottavat kameraa, ikäänkuin en jo olisi riittävän korkealla. Hakkuuaukeissa ei muuta hyvää olekaan, kuin että näkee kauemmaksi.

Kiven päällä oli myös oivallinen paikka laittaa lounasta. Nisua vain hiukan harmitti, että hän ei päässyt kivelle. Nurisi ja heilutti häntäänsä kiven juurella.

Kaksi korppia tuli lähipuihin, he kävivät seuraavan keskustelun: "Kraa kraa kraa.". "Kraa.". "Kraa kraa KRAA!". "Kraa.". "Kraa KRAA KRAA!". "Kraa." "KRAA KRAA KRAA!!". "Kraa.". Oletin, että kyseessä oli emo ja teini-ikäinen poika.

Repussani oli Esbitin pieni keitin, pieni pakki ja muuta pientä. Painoalumiinista olin väsännyt tuulisuojan, jonka yksi sivu oli keittimen alla ja kaksi sivua tuulensuojana.

Painoalumiini on siitä perin kätevää, että sitä voi taitella käsin, leikata saksilla ja saan sitä ilmaiseksi. Lisäarvona on myös joskus hyvin runollinenkin teksti painopinnalla, materiaali on nimittäin käytettyä.

Samasta materiaalista on pakin kansi. Jo pienellä tuulella kansi haluaa tuulen mukaan, joten laitoin voirasian koko keittiön päälle.

Söin täysjyväkuskusia, seassa kuivattua suppilovahveroa ja intialainen maustesekoitus, johon kuuluu jeera (juustokumina), korianteri ja chili. Voisin ehkä nimetä seoksen Esko Masalaksi. Tietysti sivalsin voita sekaan ja ruususuolaa, joka on erinomainen suola. Ameriikoissa pitävät sitä gourmeesuolana, mutta onneksi ei täällä, ja niin hinta on vielä ihan kohtuullinen.

Paluumatkan tulinkin pariskunnan käyttämää reittiä. Polkuja risteili sinne tänne, mutta onneksi rouvalla oli helposti tunnistettava kengänjälki. Tulin metsästä ulos oikein sopivassa kohtaa. Rengasreitti on aina mukavampi, kuin omia jälkiä palaaminen.

Kolme tuntia, kahdeksan kilometriä ja lounas. Ja tyytyväinen mieli.

Keikoilla Tsekeissä

KÖÖPENHAMINA, lentokenttä, keskiviikko 18.1.2012 klo 08.15 paikallista aikaa

Norwegian toi minut Helsingistä tänne, Paunu toi Tampereelta Helsinkiin. Tästä jatkan norjalaisella Prahaan.  Norjalaiset tarjosivat koneessa kahvin, kiitos kiitos. Se olisi maksanut jotain, mutta eipä ollut käteistä kukkarossa. Ystävällinen lentotemäntä toi kierroksensa jälkeen minulle maittavan kupillisen. Ei oo nii nokonnuukaa öljyvaltion lentoyhtiöllä, etteikö yhtä kahvikupillista köyhälle. Hyvää oli se.

Istun pöydän ääressä, ympärillä puhutaan pääasiassa tanskaa. Melkein vieressä on Legopuoti, poikkeuksena hajuvesi- ja krääsäkauppoihin. Eivät ole vielä kentällä päättäneet, miltä portilta lentoni DY 3580 lähtisi. Aina näissä kohdissa on sellainen olo, että ei voi rentoutua, ennenkuin lähtöportti on lähietäisyydellä. Nyt siis pakkorentoutta tähän, kiire ei ole.

Tänään illalla on Prahassa bänditreenit. Olen osallisena Hyvää Matkaa -nimisessä  suomalais-tsekkiläisessä kokoonpanossa. Nimi voi tuntua tylsältä, mutta selvennettäköön, että matka on suomeksi äiti. Hyvä ei lie tarkoita mitään, mutta vapaasti tsekinnettynä nimi on siis Dobre Matka, Hyvä Äiti. Tai Dobre Äiti. Tai jotain.


Musiikki tulee olemaan vähintään yhtä erikoisen sekalaista, kuin nimen väännökset. Keikkoja on muutamia tällä rupeamalla, Prahassa ja - mikä mainiointa - myös myös muualla Tsekissä, Litomericessä ja Volynessa. Olkoon suosiomme suikea!

Tämä täältä Köpiksen kentältä, seuraavaksi kirjotan missä lie.




TSEKIN ILMATILA, lentokone, keskiviikko 25.1.2012 klo 13.12 lentokoneaikaa

Selevä homma. Istun taas norjalaisessa koneessa, välilasku Tukholmaan ja sitten Vantaalle, sieltä bussilla kotiin. Lumityöt odottavat.

Minä en pidä lentämisestä. Kulkisin mielummin junalla, mutta kun niitä ei kulje sinne, minne menen. Lentokentät ovat ikäviä paikkoja. Käsittämätöntä on se, että turvatarkastuksessa ei saa olla edes vesipulloa laukussa tai hyppysissä, alkoholista nyt puhumattakaan. Mutta kuitenkin heti tarkastuksen jälkeen kaikkea voi ostaa ja viedä muassaan koneeseen. Tosin kaikki maksaa vähintään tuplasti normihintoihin verrattuna. Minä tietysti vanhana salaliittoteoreetikkona epäilen salaliittoa. Lentoyhtiöt, lentokentät ja lentoviranomaiset ovat laatineet turvasääntöjä tähän malliin siksi, että lentokenttäyrittäjät saisivat varmemmin voittoa ja voivat näin maksaa bisneksestään oivalliset provikat lentokentille sun muille tahoille.  Rikkaat rikastuu.

Keikat menivät kertakaikkiaan loistavasti.  Harjoituksissa tutustuin biiseihin, joista osa oli jollakin tavalla ennestään tuttuja kapellimaisteri Michal Hrubyn aiemmista bändeistä. Lainaksi saatu kontrabasso oli hyvä, mojovat soundit sekä jousella että pizzicato (tiesittekö, että sormin syötynä pitsa on pizzacato?).

Ensimmäinen keikka oli eräässä mainiossa pubissa, joka oli samalla kirjakauppa. Kaupan oli lähinnä esoteeriseen kirjallisuuteen vivahtavaa teosta, hörhöä ja shamanismia.  Sopii minulle. Paikka oli melkoisen pieni, yleisöä mahtui ehkä vain parisen kymmentä, mutta olipa likeinen tunnelma. Soitimme aluksi pari settiä kaksin Michalin kanssa, hän soitti tenorifonia, klarinettia sekä bassoklarinettia. Duosimme myös yläsävelhuiluilla. Myöhemmin percuusiionistimme Onni Lillqvist pääsi paikalle, otti djemben ja soitti kanssamme pari settiä lisää.

Toinen keikka oli perjantaina Litomericessä, kaupungissa, jossa vuosittain järjestetään muun muassa mainiot musiikkifestarit, joissa olemme joskus olleet Trio Potslojolla keikalla. Kyseisellä festarialueella sijaitsee pienehkö, mutta mainio pubi, jonka takaosassa oli erillinen sali estradeineen ja pa-kalustoineen. Salissa haisi vahvasti home. Väkeä ei ollut hirveästi, mutta mitäpä siitä. Keikka oli hyvä, vaikka biisit saivatkin lennossa uusia sovituksia. Itse asiassa sehän juuri onkin hauskaa ja virkistävää! Hyppäämme laivaan, jonka kurssia emme tiedä, katsotaan vain mitä tapahtuu. Perille päästään joka tapauksessa.

Yövyimme läheisessä hostelissa, jossa oli KUUMA! Onneksi yöllä joku äkkäsi avata ikkunan ja oven, että saimme viilennystä muutenkin hikisiin oloihimme. Aamulla melko romuluisen oloinen mies tuli kurkkaamaan ovesta sanoen – kuulemma - , että mitäs työ vielä täällä teette? Huoneen piti olla tyhjä jo tunti sitten! No juu juu, mennään, jedem!

Lounastimme keskustan liepehillä olevassa mainiossa pubissa. Alkukeitto, pääruoka, tuoremehu ja pari olutta yhteensä noin kahdeksan euroa. Pääruokana söin bramborakkia juustotäytteellä, eli perunataikinasta tehty piiras sillä juustolla. Näitä oli lautasella kaksi isoa mötikkää, lisukkeena hiukan salaattia. Erittäin hyvä annos.

Syötyämme ja hiukan vielä istuttuamme lähdimme matkalle kohti Volynen kaupunkia. Päästyämme ulos hämmstelimme hetken lumisadetta, tai räntää se oli. Matkaa määränpäähän oli muutama tunti, pimeys kerkisi laskeutua, keli oli perin surkea ja siellä täällä oli autoa ja rekkaa ojassa. Kuskimme, tenorifonisti ja huilisti Tomas Cerny oli tilanteen tasalla ja ajoi rauhallisesti.

Se mitä pimeydessä kaupungista näki, oli varsin hienoa. Soittopaikkamme oli vanha linna, kotiseutumuseona nykyään toimiva. Museon hoitaja tuli avaamaan meille ovet, roudasimme vehkeemme sisään ja läksimme päivälliselle erääseen mainioon pubiin lähitienoilla. Tilasin bramborakin, joka tällä kertaa tarkoitti isoa perunalättyä ja runsaasti (!) salaattia. Ateriaan tietysti kuului "maybe one or two beers".

Olutta tsekit juovat kuin lapset maitoa. Ruokatunnilla poiketaan pubissa syömässä ja juodaan pari tuopillista, töistä tullessa juodaan muutama ja ehkä vielä kotonakin pari. Olut on huomattavasti parempaa, kuin suomalainen – ja miedompaa. Plzen Urguell, jota pääasiassa pyrin juomaan läsnäollessain, valmistetaan erityiseen lähdeveteen, jonka ansiosta jopa lääkärit suosittelevat sitä sen elimistölle edullisen emäksisen pH-arvon vuoksi.

Joo, seli seli, kuulen jonkun sanovan. Muusikot ovat juoppoja ja ovat aina tilanteen salliessa kittaamassa olutta.  Voi olla, että jotkut muusikot ovatkin juoppoja, mutta onneksi kaikki juopot eivät ole muusikoita. Ei tässäkään bändissä olla juovuksissa lavalla, se ei ole kivaa.

Museokeikka oli täysin akustinen, rumpali Peter Galata soitti hienovaraisesti, otaksun yleisön kuulleen kontrabassostani ainakin muutaman äänen. Yleisöä oli muutes sali täynnä, ehkä n. 50. Keikkaamme oli paikallisessa radiossa mainostettu. Keikan jälkeen museonhoitaja tarjoili meille paikallista, ehkä suorastaan kotipolttoista Slivovicea sekä hunajaviiniä. Jos en aivan väärin ymmärtänyt, niin museon henkilökunta valmistaa näitä itse ja tuotteita myydään kävijöille. Eipä onnistuisi Suomessa, ei.

Palasimme keikan jälkeen Prahaan, ei enää satanut ja tiet olivat jo sulia. Uni tuli helposti ja sitähän sitten riittikin seuraavaan iltapäivään asti.

Sunnuntai oli vapaapäivä. Läksimme Onnin kanssa kävelylle, kiersimme kaupunkia kolmisen tuntia ja lounastimme. Illalla isäntäpariskunta ja koira Patsku houkuttelivat minut vielä yhdelle tuopilliselle erääseen mainioon lähiseudun pubiin. Onni raportoi vaalivalvojaisista, että Haavisto on mukana toisella kierroksella. Nostimme maljan.

Maanantaipäivä meni lähinnä lepäillessä ja sähköposteja hoidellessa. Illalla oli viimeinen keikkamme eräässä mainiossa pubissa kaupungilla. Jälleen täysin akustinen veto ja oli hienoa ja hyvä keikka, hyvä bändi! Keikan jälkeen läksimme Michalin kotiin viettämään herraskaista elämää.

Vanhemman hirven sarvet Shcwartchbergenin linnan katolla

Nyt istun Arlandan kentällä. No, itse asiassa ihan sisätiloissa kahvilassa. Jatkolento lähtee tunnin päästä. Täytyy vielä kehua bändiä. Musiikki on pääasiassa Michalin joko itse säveltämää tai ainakin hänen valitsemaansa. Vieraita biisejä on mm. Theolonius Monkilta. Joku voisi sanoa, että soitamme jatsia, mutta itse luonnehtisin tätä enemmän etnon suuntaan, ehkä etnojatsia tai vaan maailmanmusiikkia. Useasti biisissä on vain yksi sointu, tai ei ehkä edes sointua, vaan torvikuvio, johon kukin soittaa mieltymyksiensä mukaisesti omat juttunsa. Ja homma kulkee kuin hirvi. Meditatiivinen ja rytmikoipea nostava vaikutus ovat samassa paketissa, itsekin joraan basson vieressä kuin... no, vanhempi hirvi.

Tämä bändi pitää tuoda Suomeen.

Tunkin osto ja muita tilanteita

Kivikesku on piskuinen järvi Ylöjärvellä tai ehkä Nokialla, en ole varma kumman taajaman aluetta mahtaa olla se. Järven etelärannalla on kaksi tulipaikkaa, joista toisella kävin koiruuden kera tänään syömässä lounaan. Oikea kamera jäi matkasta, joten puhelinta käytin ja kuten huomaa, niin linssi ei ollut aivan puhdas. Tai sitten mulla on siinä joku hieno efekti.

Kivikesku on varmaan saanut nimensä järven keskellä olevasta kivestä, se näkyykin kuvassa hämärästi. No mikä sitten kirkkasti tuossa kuvassa näkyy, en tiedä.

Ylläolevassa taidekuvassa näkyy nuotion seassa oleva mainio pikku pakkini, jossa vesi kohta jo kiehuen röplöttää. Kivikeskun nuotiopaikoilla on puut valmiiksi pilkottuina, mutta jos eivät olisi niin kuivia, kun ovat, niin olisi ollut kirveellä töitä. Ja eihän tuota kirvestä tullut mukaani, notta onneksi oli kuivia puita.

Kuskus on varsin kätevää muonaa, nyt kokeilin täsyjyväkuskusia, sekaan viskasin makrillia tomaattisoseessa -säilykkeen. Tietysti jo kotona olin huiskinut kuskusiin mausteseoksen, jeeraa, chiliä, korianteria ja ruususuolaa. Juustovoikkoleipä lisukkeeksi ja "jäläkruuaksi" nauris ja kuppi kahvia. Tunnelmalliseen lounaaseen kuului yksinäisen vesilinnun (oli kaakana) lipuminen järvellä ja hentoinen suon tuoksu. Melko täydellistä.

Paarustaessa sinne ja takaisin löytyi myös muutamia kehnäsieniä ja kopraan koppasin juolukkaa ja mustikkaa, jotka vielä olivat hyvinkin syömäkelpoisia.

Palasin autolle, poistin yhden hirvikärpäsen kehostani ja läksin liikkeelle. Auton alta kuului tuttu rohina, pakoputki oli jälleen irronnut liitoksestaan takapöntöön. Koska autoni on Citroën, on se hiukan outo. Jotkin asiat ovat ratkaistu näennäisen fiksusti, mutta ei kuitenkaan perin juurin viisaasti. Esimerkiksi saadakseen tunkin käsiinsä on irroitettava ensin vararengas. En ollut koskaan aiemmin käyttänyt auton omaa tunkkia, sillä kotona on oivallinen hallitunkki.

Tunkki oli omassa muovikotelossa vararenkaan vierellä, avasin kotelon ja huomasin tunkin olevan perin juurin ruosteessa. Ei auttanut ruosteenirroitussuihkeet eikä voimakeinot, tunkki oli käyttökelvoton. Perhana, en mahdu auton alle, ellen saa sitä hiukan ylemmäksi. Kilautan lähellä asuvalle kaverille, mutta hälle on vieras tulossa ja itse on hän kuumeessa ja sitä paitsi ei hänellä ole tunkkia. Samassa kuulen puhelimesta äänen, jonka tulkitsen saldorajan loppumiseksi. Ja näin kävi. Puhelin mykkänä, mutta eipä hätää, läppärin ja nettitikun avulla saan ladattua lisää saldoa... paitsi enpä saakaan. Juuri tälle reissulle en ottanut läppäriä mukaan. Just joo.

Istuin autoon, join vissyä ja tuumailin. Jos ajan auton toisen sivun penkereelle, niin pääsen ryömimään auton alle. Näinhän se menee! Katsoin sopivan penkan, laitoin löytämäni lankunpätkän vielä tueksi penkereen päälle ja ajoin auton siihen. Hinasin itseni auton alle ja kiinnitin pakoputken. Näin toimii arkipäivän sankari. Tietysti on olemassa ihmisiä, joille moiset oivallukset eivät ole edes oivalluksia, mutta olin melko tyytyväinen, kun sain homman hoidettua.

Seuraavaksi läksin kohti kauppakeskusta hankkiakseni autoon toimivan tunkin. Ostin viiden tuhannen kilon tunkin. Jos vaikka tililtä loppuu nostovara, niin tunkissa riittää!

ps
Ollessani kesäkuussa Hyvinkäällä Hyrian oppilaitoksessa kuulin, että siellä eräopaskurssilla on mahdollista ottaa ylimääräisenä kurssina autonkorjauskurssi! Varsin fiksua, todella.

Peurajärvi

Söin viimeiset tamarindit autossa juuri kun olin poistunut Peurajärven kämpältä. Matka ei ollut pitkä, mutta toi mukavaa vaihtelua jo neljä päivää kestäneeseen mökkielämään Sallan melkein-erämaassa. Kohteena oli Kiutaköngäs, jossa piti viettämäni yönseutu jatkaakseni aamusta aikaisesta Kajaanin kautta Tampereelle.
Peurajärven kämppä on melkein tiettömän taipaleen takana, naapuritontille kyllä on tie, siitä pääsee helposti meidän kämpälle. Tien alussa on kyllä itse väsätty kýltti, että tietä ei saisi käyttää muille tonteille ajoon. Enhän toki muille tonteille ollut menossakaan.


Noin kymmenen neliön kämppään on mahdutettu kuitenkin jopa viisi nukkumasijaa, lattiatasolla on yksi laveri, lisäksi parvi, jonne mahtui ainakin neljä henkeä. Saunatuvassa on yksi laveri myös, joten sisätiloihin mahtuu kuusi ihmistä. Maasto on hyvinkin tasaista, joten telttailu on helppoa. Kämppä lämpiää Porin Matilla.

Sauna on muuten hyvä, mutta kiuas on matkalla lattiasta läpi ja katossa on reikiä. Vaatisi hiukan remponttia.
En omista ko kämppää, olen siinä vuokralaisena. Omistaja ei ole käynyt paikassa ensinkään ja tässä porukassa olen ensimmäinen, joka avaimet kourassa on lähestynyt kämppää. Oli melko jännittävää, kun maanantaina tulin - kiersin kameran kanssa kaikki paikat, kuvasin hiirenpaskat ja muut sotkut. Suuri helpotus oli, kun liiterissä olikin puita. Lykkäsin tuomani "siemenpuut" vanhojen klapien sekaan.



Kaikki meni muuten varsin mallikkaasti, mutta saunan kanssa oli hiukan työtä. Hormi oli tukossa, savutti sisään melko ankarasti. Ensimmäisenä iltana en ryhytnyt hormia avaamaan, lämmitin kiukaan, annoin sammua ja otin pikkuiset löylyt savuntuoksuisilla lauteilla. Seuraavana päivänä ryhdyin avaamaan putkea. Sidoin rautalankaan kivenmurikan, jonka sujautin piipusta sisään, vetelin ees taas ja hups - kivi irroitti otteensa ratalangasta. Nyt hormi oli todella tukossa.

Noh, vedin hormiputken katolle, kaadoin kiukaan ja sain kiven ja muut möhnät ulos. Kiuas oli hitsattu niin, että siitä lähtevä putki ja vesiastia olivat kiinteä osa hökötystä, joten edellä mainittu melko väkivaltainen toimenpide oli ainoa, joka asiaan auttoi. Sitten lämmitin kiukaan ja otin muutamatkin löylyt.

Nyt istun Kiutakönkäällä, luontokeskusta lähinnä olevalla nuotiopaikalla. Vihe -rankinen on Erätoverin alla, rankisessa on untuvapussi odottamassa yöpyjää. Koski kuhinoi rotkoisessa uomassaan. Utelias kärppä kävi tutkimassa asentopaikkaani, toivottavasti ei syö yöllä ruokiani.

Aamulla lähden ensiksi kohti Kajaania. Tapaan siellä erään keruutuotetarkastajan, joka - toivottavasti - antaa minulle neuvojakorttiin merkinnän tuoksuvalmuskasta, eli matsutakesta. Löysin niitä kolme nuorehkoa yksilöä Sallan Metsäjärven läheltä kallioisesta metsästä. Otaksun, että harvalla pirkanmaalaisella neuvojalla on kyseinen merkintä, sieni nimittäin kasvaa mielummin Pohjois-Pohjanmaatakin pohjoisemmassa.

Hyttysten määrä on tässä nyt suurempi, kuin esimerkiksi sormieni ja varpaideni yhteenlaskettu summa, joten taidan tehdä tilaa hyttysille ja ängetä notkea kehoni makuupussin syleilyyn.



(Loput tekstistä kirjoitettu viikkoa myöhemmin...)

Aamulla herättyäni avasin silmäni. Koski pauhasi edelleen, joten kaippa muukin maailma oli kunnossa. Laitoin aamiaista ja läksin autolle.

Varsin hyvissä ajoin käynnistelin Citroënin ja kohdistin kokan kohta Kajaania. Eipä aikaakaan (n. 3,5 h), kun saavuin Kajaaniin ja tapasin keruutuotetarkastajan. Näytin matsutaket, keskustelimme niistä hetken ja sain neuvojakorttiini merkinnän. Annoin sienet ktt:lle, sillä heillä oli juuri alkamassa sienineuvojakoulutus ja kun ei minulla muutakaan ollut antaa.  Olin perin tyytyväinen.

Kävin syömässä Kajaanin keskustassa falafel -annoksen, edullisesti vitosella. Oli määrä, että olisin Tampereella klo 19.30, sillä viime lauantaina jäi pupuseni kanssa mainio dekkarisarja kesken ja ko ohjelma alkaisi tuolloin. Aikaa oli hiukan myös hukattavaksi, joten tippa kahvia kaatui suuhuni eräässäkin paikassa.
Matkan varrella ihastelin muun muassa Pöljää, joka on pieni pitäjä Pohjois-Pohjanmaalla. Tien varrella näkyy Pöljän yhteiskoulu ja muuta lystiä.  Jopa Veikkaus on ylpeä paikan nimestä, sillä se mainostaa pelejä, joita vain "pöljä jättää pelaamatta".

Kokonaisuudessa ajomatka Kiutakönkäältä Tampereelle kesti n. 12 tuntia. Olin perillä hiuakn seitsemän jälkeen. Ohjelmaa televisiosta ei tosin voitu katsoa, sillä lapsilla oli tärkeämpää katsottavaa.
Juuri nyt olen Helsinki-Vantaan kentällä ja portti Prahaan lähtevään koneeseen aukeaa juuri.

Soon moro!

Taas yksi risukeitin

Harmillista tässä on se, että koiraa ei voi kuskata kajakissa, mutta toisaalta kaippa koirakin tarvitsee lomaa minusta.

Jälleen kerran meloin Saunasaareen, en pitemmälle, sillä kello oli jo yli kuusi ehtoolla ja keli oli epävakaa. Myöhemmin kiitin tästä itseäni. Tai no, kiitin ja kiitin...

Carolina olikin ensi kertaa tänä kesänä allani. Huomautan, että kyse on kajakista, Perception Carolina koko nimeltään. Edullisesti viime vuonna Welhonpesästä hankittu, oiva peli.

Tottakai eväät olivat muassa. Vaatimattomat tosin, mutta kelpo ruokaa, mikäli ei oteta huomioon tonnikalan epäeettisiä puolia. Mutta minkäs teen, eettinen kala on villinä ja vapaana saaliiksi joutunutta, eikä sitä lähikaupassa saati etäkaupoissakaan juuri ole tarjolla. Ja kun on, niin hinta hirvittää köyhää henkilöä. Kalasta en suostu luopumaan kokonaan. Kasvatettua kalaa en kyllä juurikaan hanki, paitsi jos on kertakaikkiaan välttämätöntä. Ja sitten murisen ja syön.

No niin, tässä kuvassa on meillä salaattikulho tai mikä lie astia. Eräässä kaupassa sen huomioin, siinä oli lommo pohjassa ja niinpä kysäisin myyjältä, että eikö tämän saakin puoli-ilmaiseksi? Sain, maksoin siitä 2,50 €. Olin tyytyväinen.

 

Tämä kuva selkeästi esittää risuja ja käpyjä. Vihreät oliot eivät kuulu aiheen kannalta olennaisuuksiin. Risut ja kävyt keräsin muutamassa minuutissa lähitienoolta. Yhdistin nämä keruutuotteet ja edellä esitellyn astian sekä mistä lie kotoisin olevan ritilän.

Pätevän oloinen retkigrilli tai risukeitin, ehkä nimeän sen risugrilliksi. Muassani oli kanamunakennoon valettua entistä kynttilää, jota käytin sytykkeenä. Hiukan sateen jäljiltä kosteat risut syttyivät varsin mallikkaasti.

Pannu (Opa) tulelle, tonnikalamuhju siihen, sekaan kikhernejauhoa - eli gramjauhoa - ja mausteita sekä öljyä. Tuossa tuokiossa nassutin vatsaani kelpo annoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki.

Piti jälkiruokaa vielä saada. Reippahasti kun poltin kaikki keräämäni risut ja kävyt sain aikaan hiilloksen, jossa juuri ja juuri kuumentui esikeitetty maissintähkä.

Astia toki nokeentui ja voi olla, että näin ohkosta peltiä oleva systeemi ei ehkä montaa kertaa kestä, mutta on tämä parempi vaihtoehto, kuin tehdä nuotio rantakiville tai metsään. Kivi rapautuu ja metsä saattaa kuivilla keleillä palaa. Tällaista risugrilliä voi käyttää kulovaroituksenkin aikana, sillä tämä ei ole avotuli. Toki voi hankkia myös ämpärigrillin, mutta tämä menee pieneen tilaan ja kuluttaa vain vähän polttoainetta. Ehkä suurperheelle tämä ei sovi, mutta yhden tai kahden hengen luontokokkailuun varsin sopiva.

Myöhemmin raahattuani kajakin Tahmelanrannasta ylös Pispankadulle läksin Nisun kanssa vielä lenkille. No rankkasade se hyökkäsi yllemme! Eipä oltu moksiskaan, eihän kastumisesta mitään  haittaa ole, kun ollaan lähellä kotia. Seuraavana aamuna vasta huomasin, että olipa haittaa kuitenkin. Puhelin oli kastunut ja lakannut toimimasta. Ei auttanut kuivattelut, ei. Puhelinkauppaan oli lähdettävä. Tosin makuni ei ole kallis, uusi vekotin maksoi 65 euroa. Mutta kuitenkin, senkin rahan olisi voinut käyttää vaikka auton jarrulevyihin!

Eipä nyt muuta. Katselen ikkunasta Pyhäjärveä, on tyyntä ja lämmintä, mutta harmillisesti kello on jo paljon. Pysyn siis maissa.

Pieni retki, mutta hyvät eväät.

Kertakaikkisen hieno juttu! Sain kaveripariskunnalta soutuveneen käyttööni Pyhäjärvelle! Eivät juurikaan sitä itse käytä. Piskuinen nysähän se on, mutta kelluu ja sillä voi soutaa ja huovata, se riittää näille leveyksille varsin hyvin, kun kyse on lähinnä katiskan kokemisesta ja pienestä uistelusta.

Läksin tässä eräs päivä sitä katiskaa kokemaan. Tottakai eväät mukaan otin, pakastimesta kirjolohifileen ja erinomaista vanhaa goudajuustoa jääkaapista. Venereppu selkään, koira hihnaan ja menoksi!

Jäinen file ei tietenkään ollut sulanut Saunasaareen päästyäni. Nälissäni odottelin kynsitulien vieressä kalan sulamista ja sitä myöten kypsymistä. Roiskin päälle ruususuolaa, jota käytän aivan tykkänään kaikkeen ruoanlaittoon. Se on hyvä suola ja erittäin kivennäispitoinen, maailmalla gourmetsuolana tunnettu.

Ilman kirvestä en juurikaan mihinkään lähde, paitsi kaupungille ja baariin. Kuussatanen Fiskars on varsin kelpo, kuten on myös Fiskarsin pitempi puutarhasaha. Se on kevyt, mutta pätevä laite jopa reidenpaksuisten puiden pätkintään. Venerepun puukko on nyt mitä on. Ehkä se on enämpi koristeeksi tehty lakattuine kahvoineen, mutta siitä huolimatta tämä Marttiini on ihan hyvä puukko.

Kirveen varressa on muuten pala heijastinteippiä, auttaa melkoisesti esineen löytämistä pimeällä.

Vähitellen kalafile kypsyi. Ahmin sen pois, nappailin juustoa väliin. Nisu huolehti kalan nahasta vakavalla antaumuksella. Tasan kävivät onnen lahjat!