maanantai 28. helmikuuta 2011

Mistä on kyse?

Ihmiset liikkuvat, toiset haluavat siirtyä mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen, toisilla matka kestää. Muinoiset intiaanit Amerikanmailla peljästyivät säikähtäin autoja ja junia, sielu kun ei pysy perässä sellaisessa vauhdissa, nykyiset valkonaamat samoilla seuduilla haaveilevat atomisiirtimestä, jolla ihminen sinkoutuu valon nopeudella vaikka mantereelta toiselle. Noh, tervetuloa vaan.

Minä olen hidas. Minä haluan olla hidas. Vaikka kävelyvauhtini on keskimääräistä kovempi, minä olen hidas. Kyllä se sielu kävellessä pysyy mukana, juostessakin, missä vaan, missä liikkumiseen käytetään lihaksia, omia tai jonkun toisen eliön. Moottorin pärähtäessä käyntiin sielu säikkyy ja maastoutuu matalaksi, tilalle rynnii vauhdin hurma, josta ei sitten jääkään käteen mitään jälkipolville opiksi.

Jotkut kävelevät tai hiihtävät 30 kilometriä päivässä ja ovat tyytyväisiä suoritukseensa, minä saattaisin käyttää tuohon kolmekin päivää. Makoilen tulilla sitten sen luppoajan, laittelen herkullisia ruokia ja tuumailen.

Kalliokiipeilyt, koskenlaskut, moottorikelkka- tai mönkijäsafarit, enkä lähe! Minen taho. No jos on pakko ja kaikki muutkin ja kun matka on pitkä ja aikaa on vähän, niin hyvä on, hyppään kelekan sarviin, hyppään mönkijän satulaan, lennän vaikka lentokoneella. Mutta mielummin hitaasti nämäkin. Lentokone tosin putoaa maahan, jos vauhti on kamalan hidas, pitäköön pilotti vauhtinsa. Jos mahdollista niin otan junan tai - köyhempi kun olen - auton, joka ikävä kyllä ainakin Suomessa on vaikuttavasti paljon halvempi kuljin, kuin juna. Älytöntä, ennen vanhaan oli toisin.

Minä uskon ja tiedänkin, että en ole ainoa lajissani. Kyllä meitä riittää, meitä, jotka näkevät leiripaikassa iltatulilla istuessaan nuotion liekeissä elämän kulun, ihmisen historian, menneen ja tulevan samassa hetkessä. Siinä loikoessamme maadoitumme - kun olemme kiltisti, niin voimme saada maasta voimaa, tulen loimotus vangitsee mielemme, herkistymme vaikka emme sitä edes yrittäisi ja joku kumma energia hiipii sisäämme. Olemme hetken puita puiden joukossa, unessa laulamme lintuna, selkäevämme viistää tyynen veden pintaa, käperrymme kiepille kuono hännän alla.

Tuli on ollut ja on oleva aina. Maa, tuli, ilma ja vesi, kaikki muu on turhaa - no paitsi musiikki. Ja ehkä muukin taide. Mutta nuo neljä elementtiä, niistä löytyvät kaikki muut, maasta tulee ruokaa veden ja ilman avulla, tuli antaa lämpöä ja tuli on myös aurinko. Maasta nousee veden, ilman ja tulen avulla puut, joista voimme rakentaa suojan asuttavaksi ja veneen vesille mennäksemme.

Voin kuulla jonkun tässä kohtaa ajattelevan, että öljy on myös maasta, siitä tehdään muoveja ja muovista kanootteja, asusteita, astioita, tuli ja vesi on siinäkin valmistusprosessissa läsnä. Kyä näino, mutta se muovi ei koskaan palaudu sinne maahan. Tai palautuu, kun huolimaton retkeilijä jättää makkarapaketin kuoret surkeasti nuotion viereen lojumaan. Argh, Tarzan bundolo ja Mustanaamio sipaiseen Pahan merkin poskeen.


Sitten hiukan köykäsempää asiaa. Joitakin vuosia sitten olimme ystäväni Heikin kanssa Isojärven Kalalahdella laavulla yön. Meloimme Nokipohjasta muutaman kilometrin matkan, kalastelimme, sillä kyllähän nyt Kalalahdessa kaloja on. Ei ollut. Renusaaren rannasta löysin reissun ainoan kalan, joka nyt lepää tuossa viereisessä kuvassa Heikin kämmenellä. Kala oli jo kuollut löydettäessä, nyt sitä tuskin on edes olemassa.

Kalattomuudesta viis, saimme muuta saalista! Teimme nerokkaan keksinnön. Kutakuinkin jokaisella Metsähallituksen laavulla ja tulipaikalla on sinkkiämpäri. Meillä nerokkailla retkeilijöillä on muassaan joskus pala metalliverkkoa, jos ei ole, niin voi olla, että sellaisen löytää nuotiopaikalta. Kun asetamme nämä kaksi yhteen saamme oivallisen retkiuunin! Uunissa voi paistaa makkarat, soijanakkoset, pihvinlätyskät ja vaikka leivät tulilla leivotusta taikinasta. Nerokasta, eikö totta! Viereinen kuva jälleen selventää asian, olkaa hyvä.

2 kommenttia: