perjantai 23. maaliskuuta 2012

Lounas ison kiven päällä

Se on ihan mukavaa, että pääsee metsään kävellen, ei tarvitse ensin ajella busseilla tai autolla. Tosin mitään valtavaa erämaata ei tuossa ole, mutta tienoita, joita voi metsäksi kutsua. Mukavaa on myös se, että en tiedä vielä kaikkia lähiseudun reittejä ja polkuja. 



En ottanut lumikenkiä mukaan, jos ei polkua metsässä mene, niin keksin jotain muuta. Kiitos alueen koiranulkoiluttajien metsässä oli käypäsiä polkuja.


Sään lämmetessä nämä polut käyvät melko pian tosi hankaliksi kulkea, nyt jo polun reunat pettivät vähän väliä ja jalka lipsui upottavaan hankeen. Seuraavalla kerralla lumikengät ovat välttämättömyys.

En siis ollut aiemmin kulkenut tästä. Karttakaan ei kattanut polkua kokonaan ja kaikkia sivupolkuja ei siinä edes näkynyt. Jonkun aikaa kuljettuamme vastaan tuli pariskunta koiransa kanssa. Koiramme tervehtivät asiaankuuluvalla tavalla, sitten kysyin heiltä onko tämä polku umpiperä? Kartan mukaan ei reitti jatkunut mihinkään.

Pariskunta kertoi polun jatkuvan radalle sekä jos kääntyy oikealle heidän jälkiään, pääsee takaisin sinne, mistä itse olin tullut maastoon. Huomasinkin myöhemmin mistä he olivat tulleet, mutta jatkoin vielä eteenpäin. Tarkoitus oli löytää paikka, jossa voisin laittaa kevyen lounaan.


Saavuin kerta kaikkiaan viihtyisän hakkuuaukean laidalle. Katsoin ja tuumin, tuossa on iso kivi, kiipeän sen päälle. Kiipesinkin ja otin kuvan. Huomatkaa kuvan alalaidassa kuvaajan varjokuva, kädet kohottavat kameraa, ikäänkuin en jo olisi riittävän korkealla. Hakkuuaukeissa ei muuta hyvää olekaan, kuin että näkee kauemmaksi.


Kiven päällä oli myös oivallinen paikka laittaa lounasta. Nisua vain hiukan harmitti, että hän ei päässyt kivelle. Nurisi ja heilutti häntäänsä kiven juurella.

Kaksi korppia tuli lähipuihin, he kävivät seuraavan keskustelun: "Kraa kraa kraa.". "Kraa.". "Kraa kraa KRAA!". "Kraa.". "Kraa KRAA KRAA!". "Kraa." "KRAA KRAA KRAA!!". "Kraa.". Oletin, että kyseessä oli emo ja teini-ikäinen poika.

Repussani oli Esbitin pieni keitin, pieni pakki ja muuta pientä. Painoalumiinista olin väsännyt tuulisuojan, jonka yksi sivu oli keittimen alla ja kaksi sivua tuulensuojana.

Painoalumiini on siitä perin kätevää, että sitä voi taitella käsin, leikata saksilla ja saan sitä ilmaiseksi. Lisäarvona on myös joskus hyvin runollinenkin teksti painopinnalla, materiaali on nimittäin käytettyä.

Samasta materiaalista on pakin kansi. Jo pienellä tuulella kansi haluaa tuulen mukaan, joten laitoin voirasian koko keittiön päälle.

Söin täysjyväkuskusia, seassa kuivattua suppilovahveroa ja intialainen maustesekoitus, johon kuuluu jeera (juustokumina), korianteri ja chili. Voisin ehkä nimetä seoksen Esko Masalaksi. Tietysti sivalsin voita sekaan ja ruususuolaa, joka on erinomainen suola. Ameriikoissa pitävät sitä gourmeesuolana, mutta onneksi ei täällä, ja niin hinta on vielä ihan kohtuullinen.

Paluumatkan tulinkin pariskunnan käyttämää reittiä. Polkuja risteili sinne tänne, mutta onneksi rouvalla oli helposti tunnistettava kengänjälki. Tulin metsästä ulos oikein sopivassa kohtaa. Rengasreitti on aina mukavampi, kuin omia jälkiä palaaminen.

Kolme tuntia, kahdeksan kilometriä ja lounas. Ja tyytyväinen mieli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti