Tähän on tultu, mutta mitä kautta?

Kertoilen tässä omaa retkeilyn historiaani. Tänä vuonna tulee elettyä ikää viisikymmentä vuotta täyteen, ehkä on pienen kertauksen paikka.

Pikku-Esko

Lähdettiin kerran koko perheen kanssa retkelle. Retkestä oli puhuttu pitkään, eväitä tehtäisiin, onget otettaisiin mukaan, vietettäisiin koko päivä Kankarisveden rannalla. Vuosi oli ehkä 1969 tai sitä ennen.

Muistan olleeni äärettömän innoissani. Retken kohde oli Jämsänkoskella, Kankarisveden rannalla oleva kallioinen niemeke, melko liki Likopohjaa. Asuimme tästä noin kahden kilometrin päässä Paratiisi -nimisessä kylässä.

Niinkuin aina lapsuuden kesissä aurinko paistoi ja kaikki oli hyvin. Jos mikä huonosti olikin, en siitä silloin tiennyt mitään. Muutama ahven ja särki erehtyi koukkuun, en muista mitä kaloille tehtiin, ehkä veimme ne kotiin kissalle. Äitini onki hetken, yht'äkkiä hän päästi kirkaisun ja heitti ongen kädestään. Katsoimme, että mikäs nyt ja äiti osoitti inhoten ongessa olevaa kalaa, se oli kiiski, aivan hemmetin ruma ja iso kiiski. Nauroimme kuin Viisikot ikään.

Minulle luvattiin, että vielä samana kesänä mennään uudestaan retkelle. Ei menty. Ei edes seuraavina kesinä.

(Tähän kuva Vuorisjärveltä) Hiukan kasvoin, ryhdyin omatoimisemmaksi. Polkupyörä avasi tiet ja reitit, olin siinä kahdentoista ikäinen. Paratiisi alkoi laajeta, ryhdyin tutkimaan metsissä lymyäviä kärrypolkuja. Parin kaverin kanssa teimme myös jonkun patikkaretken. Päiväretkiä ne olivat, yön yli ei tullut silloin mieleenkään olla. Vankalla suuntavaistolla, ilman karttaa läksimme matkaan Arskan ja Timpan kanssa. Repuissa evästä ja pieni Valittujen Palojen lintuopas, Toijalan pellon ojasta tunnistimme sinisorsan.

Kävelimme melkoisen kauan, kunnes eteemme aukesi tie poikittain. Käännyimme sitä myöten vasemmalle, eikä meillä ollut aavistustakaan missä olimme. Mutta emmepä sitä paljon miettineetkään, kuljimme vain. Seurasimme tietä ja jokusen kilometrin päässä teimme havainnon tutusta paikasta, hämmästelimme kuinka kauas olimmekaan tulleet. No, evästimme ja läksimme kotiin. Silloinkin paistoi aurinko.

Niinä vuosina meille hankittiin kirjoituskone. Sen lisäksi, että itse kirjoittelin sillä niitä näitä, silloisen elämäni kohokohtia (missähän nekin kirjoitukset nyt ovat?), isäni teki ystävilleen ja tovereilleen puhtaaksikirjoituksia. Erästä tällaista kirjoitusta läksin viemään isän toimeksiannosta, olin innoissani, sillä isä oli sopinut, että palkkion saan minä - oikean tuohikontin! Kontin tekijältä sain ohjeet kuinka asennan siihen viilekkeet, samat ovat siinä edelleen.

Pitihän uutta konttia lähteä testaamaan, vaikka oltiin keskellä talvea. Sain Arskan ja Timpan houkuteltua hiihtoretkelle ja niinpä taas poikki Toijalan peltojen nousimme umpihankea seuraavalle harjulle, katsoimme hyvän paikan ja söimme eväät.

Kauemmaksi piti päästä, siispä polkupyörät kehiin. Kartat olivat jo käytössä, kun suunnittelin reitin. Paratiisista Kankarisveden eteläpuolelta Tiitolanmäen ja Haaviston kautta Hopsuntielle ja sieltä Riihijärven kautta takaisin Paratiisiin. Matkan pituus oli siinä 50 km, huomattavasti pitempi, kuin mihin Arska ja Timppa olivat valmistautuneet. Eväät kävivät vähiin, mutta reissusta selviydyttin. Se taisi olla viimeinen retkemme, muistaakseni kavereita kiellettiin lähtemästä enää näille reissuille.



Teini-Esko

Kuvan lähde wikipedia.org
Mopoikä alkoi. Ostelin lisää lähiympäristön karttoja. Tein pahvisesta putkesta ja parista muovipallosta karttaputken, jonka sai helposti kiinni mopon tarakalle. Ennen omaa mopoa ajelin äitini automaattivaihteisella Tunturilla. Harrastin siis moposuunnitusta, tosin ilman kompassia, mutta kartalukutaitoni oli erinomainen. Tein lukuisia retkiä yksin, mutta myös Arska sekä serkkuni Late olivat kuvioissa mukana. Laten kanssa selvitimme kätevän kärrypolkureitin Paratiisista Arskan kotiin Jämsän Tervasmäkeen.

Ajelin kerran kotia kohti Tervasmäestä, iltahämärä saavutti vähitellen mopon perävaloja, vaikka kuinka yritin karkuun kaasutella. Mopoissa oli tuohon aikaan - on ehkä vieläkin - kaksi nopeutta, paikoillaan tai täysiä. Tulin melko tiukkaan mutkaan tuota jälkimmäistä nopeutta ja paskahalvaus oli saada minut, hirvi ja sen vasa siinä keskellä tietä peräpuolet minuun päin. Äkkijarrutuksella sain mopon pysähtymään, oitis sammutin moottorin ja pidättelin henkeä. Hirviemo ei huomannut minua, tai ehkä huomasi, mutta ei pitänyt minnään. Elikot menivät, minä odottelin sykkeen tasautumista. Huomattavasti rauhallisemmalla vauhdilla jatkoin kotia kohti.

Metsä jäi, keskustan raitit kutsuivat. Kuvaan tuli myös bändihommat ja harrastajateatteri, oli aika laajentaa päätä fyysisen ympäristön sijaan. Jäimme Paratiisin taloon kaksin äitini kanssa isäni kuoltua, talo myytiin ja muutimme Jämsänkosken keskustan liepehille, lähelle paperitehdasta, jossa äitini oli siivoojana. Kävin vuoden lukiota ja kaksi vuotta kauppaopistoa, eipä ollut ominta alaani nämä. En tajunnut eikä kukaan sitä minulle kertonutkaan, että olisin voinut pyrkiä vaikka musiikkia opiskelemaan jo heti peruskoulun jälkeen. Teatterikorkeaan kävin pyrkimässä, samaan aikaan suoritin siviilipalvelusta. Korkeakouluun en päässyt, en ollut vielä riittävän tajuissani.


Esko

Yhden ravintolamuusikkovuoden jälkeen muutin Jyväskylään saamaan oppia kontrabassossa, siellä viihdyin kaksi vuotta. Erään kaksiviikkoisen liftireissun tuloksena päätin muuttaa Tampereelle ja täällä ollaan. Ensimmäinen asuntoni oli Pispalassa, enteellisesti Erämiehenkadulla. Kävin asumassa siellä täällä ja taas Pispalassa ja taas toisaalla. Nyt, noin 25 vuotta jälkeenpäin, asun jälleen Pispalassa.

Puolet minua on muusikko ja säveltäjä, toinen puoli harhailee metsässä. Puolikas Eskoa viihtyy seurassa ja sosiaalisissa kuvioissa tapahtumia järjestellen ja esiintyen, loppu puolikas hikoilee yksin rinkka selässä tai ahkio perseessä tai polttaa naamansa järvenselällä kajakilla meloessaan. Tarvitsen näitä kumpaakin Eskoa, ehdottomasti.

Ehkä joskus kerron miksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti